Ihminen takertuu toivoon

Otsikko voisi kuulua myös ”Luota, mutta varmista”.

Jos olisin kirjoittanut tämän merkinnän viikko sitten, se olisi ehkä pitempi ja kiukkuisempi. Nyt ärtymykseni on ehtinyt puoliintua muutamaan kertaan kuin radioaktiivinen alkuaine, joten saan ehkä kirjoitettua selkeämmin, mutta toisaalta vähemmän tunnevoimaisemmin.

Ystävälläni on yritys, joka tilaili minulta silloin tällöin töitä. Toisinaan hän makseli laskuni vähän viipeellä, mutta kuitenkin aina lopulta, ja tuntui asettavan minut etusijalle muihin saataviaan penääviin nähden.

Kunnes alkukesästä lähtien laskujeni eräpäivät tulivat ja menivät, ystäväni lakkasi pitämästä yhteyttä, eikä tilillä näkynyt suorituksia. No, kaverille voi joustaa siinä missä joku toinen firma saisi minulta huomautuslaskun ja perintätoimiston laskun. Kun myöhästyneitä saatavia oli vähitellen kertynyt noin täyden työviikon työmäärän verran, meilasin tälle ystävälleni. Hän lupasi ”tarkistaa asian ja palata pian”.

Väärä vastaus. Se sai hälytyskellot soimaan päässäni – tyyppi ei pyöritä niin suurta liiketoimintaa, että hänen pitäisi erikseen tarkistaa, onko hän maksanut laskuni. Kyllä sellaiset asiat muistaa. Tsekkasin heti hänen firmansa luottotiedot ja kas, firma olikin julistettu konkurssiin jo muutama kuukausi sitten. Konkurssin ollessa vireillä kaverini oli silti tilaillut minulta töitä.

Ihanaa. Nimittäin mahdollisuuteni saada saatavani ovat hyvin pienet. Velkojia on paljon, ja heidän saataviensa määrä on valtava, se on syntynyt jo muutama vuosi sitten, ja yksi suuri velkoja on muihin nähden etusijalla, koska edustaa valtiota. Näistä en tiennyt mitään, koska eihän kaverin firman luottotietoja tullut mieleenkään kaivella.

Soitin kaverilleni, ja kysyin sen kummemmin raivoamatta, mistä on kysymys. Hän selitti suunnattoman taitavalla tavalla, miten asiat hänen näkemyksensä mukaan olivat, mutta se tuli selväksi, etten taida saada pesästä juuri mitään, eikä hän tarjoutunut siinä auttamaankaan. Sirkus (siis yritystoiminta) kuitenkin tuntuu jatkuvan entiseen malliin, mutta me velkojat emme siitä paljon kostu. Aika vitun hienon kuprun tyyppi teki.

Minua tämä kirpaisee erityisen paljon siksi, että tämä tappio vaikuttaa suoraan brutto- ja nettotuloihini, yrittäjä kun olen.

Keskustelin asiasta muutaman yritysneuvojan kanssa, ja he kertoilivat kiintoisia juttuja siitä, miten konkurssin lähestyessä voidaan tietyissä yritysmuodoissa piilottaa omaisuutta niin kätevästi, että konkurssi raukeaa varojen puutteeseen eikä kukaan saa mitään, mutta konkurssiin mennyt yrittäjä voi jatkaa toimintaansa ihan samaan tapaan kuin ennenkin. Vaikka kaikki konkurssiyrittäjät eivät ole kupruntekijöitä ja vaikka taannoin vietettiin epäonnistumisen päivää, niin kannattaa muistaa, että holtittomuudesta johtuvista epäonnistumisista kärsivät myös muut ihmiset. Siksi liiallinen hyväksyminen on yhtä vahingollista kuin liian raju tuomitseminen.

Toisaalta kaverini tuskin teki tätä temppuaan ilkeyttään tai kierouttaan. Hän on ihminen, jolla on käsittämätön kyky uskoa maailma toisenlaiseksi kuin mitä se on. Kun tämä kyky yhdistyy suureen älykkyyteen, on tuloksena erittäin tehokkaaseen itsepetokseen kykenevä aparaatti. Tämän itsepetoksen varassa, ja toivon varassa hän lienee toiminut pitkään, vaikka todellisuus kertoi muuta. Ihminen takertuu toivoon – kaverini onnenpotkuun ja minä siihen, että hän maksaa lopulta laskunsa. Kumpaakaan ei tapahtunut.

Kokemani perusteella olen alkanut ajatella että taitavimmat petkuttajat eivät ehkä ole tietoisia siitä että he petkuttavat, hehän uskovat täysillä asioiden olevan niinkuin he haluavat niiden olevan.

Anteeksi en tätä tietenkään anna, enkä ala kiltteillä ja painaa asiaa villaisella. Luottamustani ei rangaistuksetta petetä. Jokin sopivissa rajoissa oleva vastatirvaisu pitää keksiä. Saattaa olla ihan tarpeeksi sekin, että katkaisen ystävyyden. Itsekin siinä menetän tietysti hyvän ystävän, mutta eihän hyvä ystävä toisaalta fuskaa tällä tavalla. Ei, vaikka uskoisikin kaiken kääntyvän lopulta hyväksi.

Kategoria(t): tappiot | Yksi kommentti

Päivitys pitkästä aikaa

Siinä kävi sitten sillä viisiin, että kesällä menin meren rantaan lennättämään leijaa, ja tapasin siellä naisen. Ja siitä se sitten lähti. Tai itse asiassa oli lähtenyt jo aikaisemmin, oltiin käyty kävelyllä ja olin myhäillyt, kun hän oli ojentanut kätensä veteen ja poiminut sieltä simpukankuoria. Ja olihan siinä sitten kaikenlaista sinkoilua ja kimmahtelua pään sisällä joka suuntaan, mutta pidin ne visusti omana tietonani enkä toiminut niiden mukaan. Ja siitä se sitten jatkui. Ja sitten kuulin taikasanat ”musta tuntuu että mä en vaadi sulta yhtään mitään”, ja uskoin niihin, ja ne olivat totta silloin ja totta nyt.

Nyt elämä on kepeää – olihan se sitä jo aiemminkin – mutta vieläkin kepeämpää ja rauhallista ja onnellista. Sellaista, että oli vaikeaa aluksi edes tottua, että näinkin voi olla. Mutta näemmä voi. Helpostikin voi, ja helposti voi suhde alkaa ja helposti jatkua. Yhtä lailla ovat totta toisetkin sanat, ”tässä ei ole sellaista tahtojen taistelua”, eikä olekaan, muuten olisin vain pannut ja mennyt, mutta nyt halusin jäädä. En ole täyttämässä vajetta hänen sielussaan, koska sellaista ei ole, eikä hän minun.

*

Treenailin huvin ja virkistyksen vuoksi sävelkorvaani erinäisillä netistä löytyvillä ohjelmilla – intervalleja, soitujen tunnistusta, mitä ikinä. Aikani niillä leikittyäni lähdin ajelemaan autolla, ja yhtäkkiä kuulin renkaiden rallatuksen seasta C-sävelen. Puhdas ja kirkas ja itsepintainen C, ei mikään tinnitus, vaan eräänlainen mielikuvan kaltainen sävel. Radiosta tulevasta musiikistakin pyydystin C-säveliä sieltä täältä. Määränpäähän ennätettyäni lauloin kuulemani sävelen ja etsin sen kosketinsoittimesta. C se tosiaan oli. Hassua. Pian ilmiö sitten katosi, eikä ole tullut takaisin.

Ehkä kyseessä oli samanlainen ilmiö kuin se, kun menee poimimaan sieniä tai marjoja, ja näkee illalla suljettujen silmäluomiensa takana loputtomasti sieniä tai marjamättäitä. Seuraavana päivänä ei ilmiö enää toistu, vaikka kävisikin sienessä tai marjassa uudelleen. Aivot tottuvat. Ehkä aivot tottuvat korvatreeniinkin ja palaavat takaisin arkipäiväiseen olotilaansa.

Kategoria(t): rauha, sekalaista, suhteet | 7 kommenttia

Vesi löytää reittinsä

Muistot eivät kulu muistelemisesta, ne eivät menetä siitä voimaansa tai haalistu. Siksi  jotkin asiat kannattaa vain jättää taakseen ja keskittyä aivan muihin juttuihin, suuntautua eteenpäin.

Tämä blogi täytti pari viikkoa sitten vuoden. Vuosi sitten elämä oli terävää ja tuskallista, mutta nyt elämä on hyvää. Tässä kuussa olen kellunut kalliolle rakennetussa porealtaassa 37-asteisessa vedessä ja katsellut järvelle, nähnyt sateenkaaren syttyvän viidelta aamuyöllä ja nähnyt nousevan auringon säteiden osuvan 300-metrisen radiomaston huippuun, vaikka muu maisema on vielä kesäkuisessa varjossa. Olen kuunnellut lintujen karjuvan saarimetsässä, kävellyt polttavan kuumalla hiekkarannalla ja astunut siitä jäätävän kylmään, vielä kirkkaaseen meriveteen. Olen paennut raskasta kuumuutta rannan punagraniittisen kivenlohkareen varjoon ja ajatellut T.S Eliotin The Waste Land -runon säkeitä

There is shadow under this red rock,
(Come in under the shadow of this red rock),
And I will show you something different from either
Your shadow at morning striding behind you
Or your shadow at evening rising to meet you;
I will show you fear in a handful of dust.

mutta pölyä ei ollut, eikä pelkoa. Olen matkustanut kauas toiselle paikakunnalle taidenäyttelyn avajaisiin oikuttelevalla autolla, haistanut öljyvärien tuoksun, kuullut kuinka veneen potkuria ja peräsintä esittävä maalaus on tehty valokuvasta, joka on otettu lapsuudenkotini vieressä. Olen nähnyt muutamia lintuja ja haistanut asunnossani eräänä päivänä oudon muovisen tuoksun.

Olen soittanut isännöitsijälle siitä tuoksusta ja siitä, että ulkoseinä näyttää ikkunoitteni yllä likaiselta. Tänään asunnossani kävi kosteusmittaaja, joka totesi, että vesihän siellä ulkoseinässä on ollut liikkeellä, valunut vissiin räystäästä ja että mitataanpa seinän ja katon raja täältä sisältä. Toden totta, kosteutta löytyi. Ja koska maailma on pieni, on miehen sukulainen entinen asiakaskontaktini menneestä elämästä.

Vaikka jonkinmoinen vesivahinko on tapahtunut, en ole siitä murheissani (vielä, ja koputan puuta). En joudu itse maksamaan mitään, terveyteni ei liene vaarassa, koska hajua ei enää tunnu, asunnossani tuskin tarvitsee tehdä mitään ja korjaustarvekin on saatettu oikeiden tahojen tietoon.

Iloinen yllätys oli sekin, että kosteusmittaaja oli niin älykäs ja asiantunteva. Rakennusalalla kun on kaikenlaista epämääräistä häärääjää ja kellokäyrän vasemman laidan tallaajaa, että asiantuntijaan törmääminen tuntuu myönteiseltä yllätykseltä, ei oletusarvolta, niinkuin joillakin muilla aloilla.

Lisäksi olen hankkinut pöytätuulettimen, mutta juuri nyt, helteiden kadottua sille ei ole ollut käyttöä.

Kategoria(t): arki | 4 kommenttia

Jäätäviin korkeuksiin (tai ei aivan)

Ajoittain tuntuu siltä, että ammatillisten asioiden ulkopuolella teen elämässäni todennäköisesti kaiken väärin, ihan tuosta noin vain joko vahingossa tai sitten omien omituisuuksieni hyppyyttämänä. Minun todennäköisesti pitäisi elää erakkona jossakin. Tästähköhän johtuu, että tunnen haavetasolla niin voimakasti vetoa vuoristojen ja autiomaiden karuuteen?

Suomessa nyt ei vuoria ole, mutta monta nyppylää on täälläkin vuoreksi nimetty. Muutama niistä on kansallisromanttisessa jylhyydessään ihan vuori-arvonimen ansainnut. Viikonloppuna kiipesin yhdelle tällaiselle graniittimuodostelmalle. Kokemus ja elämys oli hieno, ja kaiken lisäksi huipulle johti kivituhkalla päällystetty polku ja kyllästetystä puusta rakennetut portaat.

Polku kulkee aluksi ikimetsän halki, mutta yhtäkkiä vierellä kohoa huikea jyrkänne, louhikkoinen ja…sibeliaaninen kuin joku Tapiola tai griegmäinen, jos pitää vuorenpeikoista enemmän. Olenhan minä luontomuodostelmia nähnyt, mutta tässä on jotain erikoista, ikäänkuin vuori olisi jonkinlainen persoona, ehkä sellainen, jota japanilaiset kutsuisivat nimellä kami. Polku kulkee huipulle, josta avautuu hieno, kansallisromanttinen näköala yli järvien ja metsien ja horisontissa siintävien kännykkämastojen. Jalkojen juuressa avautuvat jyrkänteet saavat aikaan huikean korkealla olemisen tunteen. juon kahvia termoksesta ja syön evääksi pizzapalan. Jossakin Mount Everestillä ilma olisi ohutta ja jäätävän kylmää, mutta täällä sää on ihan leppoisa.

Huipulle putkahtaa myös kolme nuorta kaverusta, jotka haluavat, että heistä otetaan kuva maisemaa vasten. Pojat tarjoavat kännykkänsä kuvausvälineeksi, käyvät vierekkäin, laittavat kädet toistensa hartioille ja ottavat kasvoilleen vakavan ja vain aavistuksen verran iloisen ilmeen. Sellaisen, joka palauttaa mieleen vuosienkin jälkeen ne ajat, kun oltiin kavereiden kanssa, eivätkä tiet olleet vielä vieneet eri suuntiin.

Lopulta laskeudun alas ja kuljen jyrkänteen juurta pitkin. Joissakin paikoissa on maalattu mitä lie nimikirjaimia ja kuvioita jollain Miranolilla. Ehkä juuri niihin paikkoihin, joihin maalailtiin tuhansia vuosia sitten punamullalla kalliomaalauksia, jotka sitten haihtuivat ajan myötä pois. Löydän nuotiopaikan, nappaan sieltä hiilen, laitan käteni vasten vaaleaa sileää graniittia ja piirrän kämmeneni ääriviivat jyrkänteen kylkeen tervehdykseksi seuraaville kulkijoille.

Kategoria(t): arki, matkailu, musiikki, rauha | 4 kommenttia

Tekniikka ratkaisee ongelman ja aiheuttaa toisen

Yhtiökokouksessa kuulin, että tämän talon tornista viehättyneet naakat ovat aiheuttaneet ongelmia naakkumisellaan ja kakkaamisellaan niin, etteivät ihmiset viihdy parvekkeillaan. Ongelma ratkaistiin asentamalla torniin hieno elektroninen linnunkarkotin, joka soittaa digitoitua haukan krääkynää 24 tuntia vuorokaudessa ja 7 päivää viikossa. Se toimii, naakat ovat kadonneet, mutta ihmiset eivät edelleenkään viihdy parvekkeillaan, sillä nyt hermoja riipii tuo digihaukkojen jatkuva karjuminen. Että eikö joku huoltomies voisi säätää laitetta hiljaisemmalle, tai ajastaa sen, tai suunnata kaiuttimia muualle.

Minulla kun ei ole parveketta, niin osanani on vain havainnoida asian koomisia puolia.

Komiikkaa olen nauttinut myös musiikin muodossa. Absoluuttinen Nollapiste -yhtyeen jäsenten sivulevy-yhtiö Diu Dau Tapes on julkaisemassa Spotifyssä noin 30 C-60-kasetillista kokeellista ja jokseenkin häiriintynyttä musiikkia (soittolista täällä). Jos ei ole koskaan soittanut teininä bändissä ja nauhoitellut kavereiden kanssa ihan mitä sattuu roskaa, improvisoitua tai mitä ikinä, epävireisin soittimin, mutta tavaton hinku ja luomisvimma päällä, ei ehkä saa tuosta kamasta kaikkea irti. Itse eräällä tavalla pidän Diu Dau Tapesin matskusta, en samaan tapaan kuin tavallisesta musiikista pidetään harmonioineen ja sanoituksineen ja soitotaituruuksineen, mutta eräänlaisena mielenmaiseman kuvastimena ja soitannan ilon osoituksena tuo on minulle tuttua ja jopa rakastettavaa. Your mileage may vary, niinkuin sanotaan.

Töiden jälkeisellä kirjastokäynnillä soi päässä listalta löytynyt nörttiyshelmi Run/Stop Restore Ballad, ja jo se, että moni noista biiseistä on viime päivinä toiminut työni taustamusiikkina on osoitus siitä, että jotain kestävääkin niissä on. Tai ainakin muistoja herättävää ns. Kämppä-ajoilta, jolloin musiikki soi, ja korvatkin jälkeenpäin.

Kategoria(t): arki, taide | Kommentoi

Korttiärinää

Luottokortissa on viive, mutta ei Debit-korttihan ole reaaliaikainen laitos. Olisihan se nyt liikaa vaadittu, että maksu menisi tililtä saman tien ja näin helpottaisi taloudepitoa ja budjetointia. Tänään huomasin, että tililtäni oli veloitettu kaksi ostosta, jotka olin näemmä tehnyt viime vuoden joulukuussa. Koska tiliotteen perusteella kyseessä oli tuttu firma, en epäillyt vilunkia (vaikkei tuttuuus olekaan tae rehellisyydestä), ja kirjanpitoni mukaan olin tosiaan kyseiset ostokset tehnyt mainittuina päivinä.

Mutta että. Yli puoli vuotta ennen kuin rahat veloitetaan tililtä! Debit-korteissa on raivostuttavia viiveitä, joskus jopa parikin viikkoa, mutta puoli vuotta on kaiken huippu. Soitin saman tien pankkiin ja tiedustelin, kenen vika tällainen viive on. Syyllinen on yritys, sillä yritys päättää, koska maksut veloitetaan tililtä, ei pankki.

No, asia voisi olla huonommin, jos summat olisivat olleet suurempia ja jos en pitäisi näin tarkkaa kirjaa menoistani – minulla on kaksi exceliä, joista toisella seuraan kuukausittaisia toistuvia menoja ja säästöjä ja toisella edellistä tarkemmin kuukausittaisia ruokamenoja. Joulukuun ruokamenotaulukon avulla kykeninkin toteamaan, että olen moiset ostokset joskus tehnyt. Suurten linjojen excelsysteemi on kätevä, mutta ruokamenoexcel on hiukan työläs, vaikkakin pakollinen juuri noiden perhananhelvetin veloitusviiveiden vuoksi. Muuten en tietäisi, miten paljon rahaa minulla oikeasti on kaikkeen siihen, mitä sanotaan heräteostoksiksi.

No, vastedes täytyy varmaan käyttää käteistä enemmän. Käteinen on kuningas, käteinen on aina ajan tasalla, käteinen on ystävä.

Viiveteema jatkuu, mutta positiivisemmissa merkeissä. Aamulla oli sähköpostissa iloinen yllätys. Minulta kysyttiin, annanko oikeuden käyttää yhtä vuonna 2005 ottamaani valokuvaa opetuksellisissa ja ei-kaupallisissa tarkoituksisissa. Koska tarkoitus oli hyväksyttävä ja minuakin miellyttävä, ja näin kuvan asiayhteydessään, myönsin luvan mukisematta ja ilmaiseksi.

Kategoria(t): arki | 2 kommenttia

Muuttoa seuraamassa

Hyvää elämää: kotiovelta urkukonserttiin on viiden minuutin kävelymatka (sinfoniakonsettiin vain kahden minuutin) ja kuudessa minuutissa pääsen luontoretkelle Itäisen Suomenlahden kansallispuistoon.

Tiistaina oli konsertti ja keskiviikkona oli ohjelmassa Arktika-retki merelle. Keväisin tietyt muuttolinnut matkaavat tästä vaistojensa ajamana Novaja Zemljalle ja muualle arktiselle alueelle pesimään, mistä juontuu muutolle annettu nimi Arktika. Linnut lentävät aivan tiettyjä reittejä pitkin, joita sanotaan muuttokäytäviksi, ja pari sellaista sattuu kulkemaan merellä tuosta läheltä.

Sää oli hyperhyvä, lämmintä, lähes pilvetön taivas, näkyvyys viisitoista kilometriä ja tuulta itäkoillisesta enintään 2 metriä sekunnissa, mutta sekin tyyntyi. En olekaan nähnyt ennen merta niin rasvatyynenä kuin tällä retkellä.

Ostin matkaa varten lintukiikaritkin, mutta runsaasta suurennoksesta huolimatta allit, riskilät, ruokit, merimetsot, mustalinnut, pilkkasiivet jne näyttivät kaikki lähes samoilta. Joka tapauksessa oli hieno näky, kun tuhannet linnut matkaavat jonossa taivaalla, lisää tulee horisontista ja meressäkin kelluu suuria parvia lepäilemässä ja aterioimassa. Mukana ollut asiantuntija-selostaja summasi päivän päätteeksi saldon: 56 lajia ja 15 000 muuttajaa. Eikä Arktika ole edes vielä täydessä vauhdissa. Nyt ymmärrän lintubongareita taas paljon paremmin, linnut ovat kiehtovia olioita. Tosiharrastajan muuten tunnisti toppahaalarista ja teleobjektiivista, merellä on kylmä vaikka rannassa olisikin +18 astetta, ja optiikkaa tarvitaan ymmärrettävistä syistä.

Merellä oloon kuuluu ehdottomasti kahvin ja oluen tuoksu sekä vieno dieselinkatku vuoroveneen moottorista. Näiden lisäksi on tietysti oltava saaripysähdys ja evästauko jääkauden ja veden hiomilla rantakallioilla, mieluusti auringon lämmössä.

Nappasin pokkarillani retkellä muutaman kuvan, horisontin vinoutta en pyytele anteeksi (paitsi näin epäsuorasti).

Kategoria(t): arki, harrastukset | Yksi kommentti