Muutamia ajatuksia Alppilan koulukohusta

Oli se sanaharkka, eskaloituva tilanne, ratkaisu ja rehtorin reaktio ratkaisuun. Ja niin edelleen. En tiedä asiasta yhtään sen enempää kuin mitä netistä voi saada selville, joten tässä merkinnässä lähinnä metakeskustelen ja kerron omia vaikutelmiani.

Asiassa on rinnakkain monta eri asiaa: koulujen työrauha, toimet työrauhan palauttamiseksi, työsuhteen purkamisen perusteet ja niiden pätevyys tai epäpätevyys ja itse kussakin heräävät tuntemukset sekä yksittäistapauksesta että yleisesti. Juuri tämä viimeinen asia, yksilöiden tunne-elämä, on todennäköisesti tämän sopan paisumisen takana. Tämän tunne-elämän alle sitten hukkuukin jupakan olennaiset seikat: opettajien voimankäyttövaltuudet työrauhan edistäjinä sekä työsuhteen purkamisen oikeutus tässä tapauksessa.

Melkein jokaisella pakinoitsijalla eri julkaisuissa ollut sanansa sanottavana tässä Alppila-jupakassa, mutta ikävä kyllä näiden tuotosten panos keskusteluun on ollut nollatasoa. Kirjoitukset ovat olleet lähinnä kirjoittajan sosiaalista asemointia: ”katsokaa, hymistelen kauniita sanoja, jotta ette luule minua rasistipersuksi” tai ”katsokaa: vaadin ankaraa kuria ja kunnioitusta, jotta ette luule minua vihervasemmistolaiseksi kukkahatuksi”. Suomi on viime vuosina polarisoitunut voimakkaasti, ja tuntuu siltä, että itse kunkin on aina ilmaistava puolensa (yleensä persut-hyväihmiset-akselilla), ennen kuin voi ottaa kantaa mihinkään asiaan. Yleensä se kannanotto sitten jää tekemättä.

Poikkeuksena höttöiseen sanapöhöön Alppila-asiassa on Eero Heinäluoman kolumni, joka on erinomaisen todellisuusperustainen.

Mutta miksi sitten tämä juttu lähti tällä tavalla käsistä? Seuraavassa on omia vaikutelmiani niistä tunnepitoisista voimista, jotka paisuttavat tätä asiaa. Niitä perustellaan tietenkin rationaalisin sanankääntein, mutta se ei muuta vaikutelmaani siitä, että tässä on kyseessä pelkkä pikkusieluisuus. Muutan kantaani, jos sitä vastaan puhuvia tosiasioita ilmaantuu.

Ensinnäkin oppilaan ulos työntänyt opettaja ei ehkä ole olemukseltaan tai mielipiteiltään miellyttänyt rehtoria, joka sitten kettumaisuuttaan päätti kostaa, kun näki tilaisuutensa tulleen. Kenties taustalla on hyväsiskoverkosto, jonka parissa on syntynyt ryhmäajattelua: kaikki kanssamme eri mieltä olevat – silloinkin kun todellisuus on näiden puolella – ovat persuja, joiden uhka tulee torjua, sillä persut ovat natseja ja natsit tappavat ihmisiä.

Voi myös olla, että opettaja itse on ihan perustellusta syystä katsottu vaaratekijäksi, jonkinlaiseksi käveleväksi aikapommiksi. Tähän vain on tällä hetkellä vaikea uskoa, sillä niin pikaistuksissa tehdyltä tuo työsuhteen purku vaikuttaa. Aikapommi pitäisi osata purkaa maltillisesti ja niin, ettei menettelytapaerehdyksiä synny.

Kolmanneksi, ja tämä onkin luullakseni tärkeintä, tapauksen myötä konfliktiin joutui koulujen todellisuus ja Helsingin kaupungin opetusviraston toivekuva siitä, millaisia koulujen tulisi olla. Tämä sattui ikävällä tavalla joidenkin Opetusviraston henkilöiden egoon, sillä he ovat niin samastuneet omaan haavekuvaansa, että todellisuus tuntuu loukkaukselta, sen sijaan että se kalibroisi asianosaisen käsityksiä, niinkuin rationaalisesti toimivan ihmisen aivostossa tapahtuisi. Niinpä sitten nykytietojen perusteella asiallinen voimankäyttö tulkittiin väkivallaksi, sellaisena tietenkin paheksuttavaksi, ja näin saatiin ongelma ratkaistua: kouluissa ei ole ongelmia, eikä häirikköoppilaitakaan, vaan vikaa on pelkästään väkivaltaisessa opettajassa. Ammutaan viestintuoja. Melko stalinistinen asenne.

Koulujen tilanteen tuntevat parhaiten opettajat. Samoin heidän hallussaan on paras mahdollinen tieto siitä, mitä keinoja häiriökäyttäymisen lopettamiseen tarvitaan. Keinothan ovat jatkumo, ne alkavat puhuttelusta ja päättyvät oppilaan fyysiseen kiinnipitämiseen tai työntämiseen. Ongelmat alkavat siitä, jos oppilaat tai opettajat eivät hahmota sitä, mihin asti tämä jatkumo ulottuu. Erityisen tärkeää on opettajan kannalta se, saako hän tukea rehtorilta ja opetusvirastolta, jos ilmenee vakava konflikti.

On myös niin, että häiriökäyttäytyminen  täytyy saada loppumaan tietyssä ajassa, mikä on ollut monelle puhejudoa sekä kodin ja koulun yhteistyötä tyrkyttäneelle kolumnistille vaikea ymmärtää. 10 minuuttia tuloksetonta puhejudoa oppitunnilla varastaa jokaiselta luokan oppilaalta 10 minuuttia oppimisaikaa. Siksi tilanteet on ratkaistava nopeasti.

Otetaan esimerkki toiselta elämänalueelta: jos poliiseilla ei olisi pamppua, he joutuisivat nykyistä paljon useammin tilanteeseen, jossa pamppua tarvitaan. Ja kääntäen: koska poliiseilla on pamppu, sitä tarvitaan sen vuoksi hyvin harvoin. Pampun olemassaolo rajoittaa niiden tilanteiden esiintymistä, joissa sitä tarvitaan.

Siksi myös opettajien oikeus käyttää fyysisiä keinoja häiriökäyttäytymisen lopettamiseen rajoittaa häiriökäyttäytymistä jo olemassaolollaan. Oikeudet vain on  tarkoin määriteltävä riittäviksi, yksiselitteiseksi ja toimiviksi. Voimankäyttö ei ole väkivaltaa. Päinvastoin, voimankäyttö estää väkivallan.

Keskipisteeseen pitäisikin nyt politikoinnin ja egoilun asemesta asettaa opettajat, heidän mielipiteensä, näkemyksensä ja tarpeensa. Sillä myös tulevat väkivaltarikolliset, murhaajat ja psykopaatit käyvät tällä hetkellä peruskoulua.

Mainokset
Kategoria(t): arki, asiat, politiikka. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

7 vastausta artikkeliin: Muutamia ajatuksia Alppilan koulukohusta

  1. kimmeli sanoo:

    Ihanaa! Sinä pitkästä aikaa 🙂

  2. Rara sanoo:

    Minäkin lukisin, jos olisi luettavaa. Juuri tässä yhtenä päivänä mietin, että mitähän sinulle kuuluu 🙂

    • tikitys sanoo:

      Hyvää kuuluu, kiitos miettimisestä. Kirjoittamiselle ei oikein tahdo löytyä aikaa, ehkä sitä pitäisi vasiten järjestää.

  3. Nimetön sanoo:

    Minäkin lukisin, jos kirjoittelisit… 😉

  4. Celia sanoo:

    Kaikilla tuntuu olevan mielipide Alppilan tapaukseen, opettajiin, oppilaisiin, ym. liittyen. Kovin moni mielipide pohjautuu tietysti omiin kokemuksiin ja on vahvasti tunnepitoinen. Suurimpia melskaajia tuntuvat olevan ne, joilla itsellään on ollut huonoja koulukokemuksia, milloin mistäkin syystä. Yksi ryhmä tuntuu kuitenkin puuttuvan keskustelusta, nimittäin riviopettajat. Heitä tarvittaisiin kertomaan, millaista heidän työnsä on nykyään. Tällaisen käsityksen olen saanut seuratessani keskustelua (ja sen puutetta) eri foorumeilla. Siksi olikin virkistävää lukea mielipiteesi asiasta. Pohdiskelet erilaisia vaihtoehtoja, mikä on mukavaa vaihtelua niille agendoille, joita itsekukin tuntuu ajavan keskusteluissaan.

    Mukava, että olet täällä taas. 🙂

    • tikitys sanoo:

      Tosiaan riviopettajien kommentteja olisi hyvä lukea, erityisesti anonyymeinä tai toimittajan kerääminä koosteina. Omalla nimellään opettajat eivät ehkä halua tai voi esiintyä niin avoimesti kuin nimettömänä.

      Naisystäväni on opettaja, ja hänen mielestään Alppilan opettaja ei menetellyt mitenkään tavattoman kummallisesti. Muutenkin kuulen häneltä kaikenlaista, ja kuulemani perusteella vaikuttaa siltä, että mitä ylemmäs kouluhierarkiassa mennään (eli opetusvirastoihin, opetusministeriöön, jne), sitä virheellisempi ja yltiöpositiivisempi ihmiskuva siellä vallitsee. Siellä tunnutaan kuvittelevan, että kaikki oppilaat ovat perusluonteeltaan fiksuja ja sävyisiä ja mukavia, ja poikkeamat tästä ovat aina ja joka tapauksessa opettajan vika. Tämähän ei pidä paikkaansa ollenkaan.

      Eilen kävimme seuraavanlaisen keskustelun, kun taas juttelimme tästä Alppilajupakasta:

      – Mun kokemukseni mukaan suurin osa oppilaista hyötyy empaattisesta lähestymistavasta, ja se on mullekin luontaisin tapa. Mutta sitten on aina ne, joille pitää olla eri säännöt, koska niiden kanssa empatialla ei pääse yhtään mihinkään, vaan siitä seuraa ongelmia.
      – Ai tulkitseeko ne sen heikkoudeksi ja yrittää ottaa vallan?
      – Joo! Mut ongelma on, että ei yhdessä luokassa voi olla eri sääntöjä eri oppilaille. Jos on tiukka ja pitää kovaa kuria, niin normaalioppilaiden kanssa menee vituralleen kun ne kärsii ja ahdistuu. Ja jos on empaattinen, niin sitten joku alkaa hyppiä silmille, siis jos sellainen oppilas ryhmässä sattuu olemaan.

      Tosiaan olisi hyvä jos Suomessa olisi tutkivaa journalismia ja täällä älyttäisiin haastatella opettajia. Mutta eihän täällä sellaista juurikaan ole.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s