Kun poliisi kysyy nimeä (ajatuksia hihamerkkikohusta)

Vuonna 2005 tai 2006 istuskelin siinä neljän-viiden maissa Tampereen rautatieasemalla muistaakseni ykkösraiteen luona odottaen Helsinkiin menevää junaa. Paikalle tallusteli poliisi ja alkoi tentata:

– Mikä sun nimi on?

– Mihin sä sitä tietoa tarttet?

– No virkatehtävään!

Minusta se oli aivan hyvä syy, joten sanoin poliisille nimeni. Selvästikään en ollut se, jota hän parinsa kanssa etsi, koska he siirtyivät muualle ja alkoivat jututtaa VR:n henkilökuntaa.

Kuten poliisin kysymykseen sinkauttamastani vastauksesta saattaa päätellä, ei ollut kovin mukavaa joutua tuolla tavalla tekemään tiliä identiteetistään (varsinkin kun olen niin tavallisen näköinen kuin olla voi), mutta poliisilla on usein hyvä syy tiedustella kansalaisen henkilöllisyyttä. Esimerkiksi juuri virkatehtävä.

Siksi en jaksa tuntea sympatiaa niitä ulkomaalaisia kohtaan, jotka valittavat, että poliisi kyselee henkkareita. Tiedän, että se on ärsyttävää, mutta poliisin tehtävä on mm. ottaa kiinni maassa laittomasti oleskelevat henkilöt. Ja kun on niin, että Suomen kansalainen ei voi oleskella Suomessa laittomasti, mutta ulkomaalainen voi, on täysin rationaalista, että poliisi kyselee ainakin joiltakin ulkomaalaisryhmien edustajilta henkilöllisyystodistusta. Puhallutetaanhan sitä autoilijoitakin ratsioissa. Täten en oikein jaksa taputtaa ulkomaalaisvaltuutetun nillitykselle näistä poliisin toimista. Ehkä poliisi voisi toimia kohteliaammin, mutta henkkareiden kyselyä ei saisi silti lopettaa–muutenhan voitaisiin autoilijoidenkin puhallutukset lopettaa sillä verukkeella, että pelkkä autoilijuus ei ole hyvä syy epäillä ketään rattijuoppoudesta.

Tätä asiaa yritti satirisoida perussuomalaisten kansanedustajan avustaja Helena Eronen, mutta asia meni monella tavalla mynkään. Ensinnäkään Erosen kirjoituksen satiiri ei ollut riittävän terävää. Se ei ollut yhtä taitava ja hiottu kuin Jonathan Swiftin vuonna 1729 kirjoittama pamfletti Vaatimaton ehdotus (A Modest Proposal), jossa Swift argumentoi, että nälänhädästä kärsivien irlantilaisten olisi myytävä lapsensa rikkaiden ruuaksi, sillä näin köyhät saivat rahaa, ja rikkaat herkullista ja ravitsevaa ruokaa. Vauvat esimerkiksi olisivat maukkaita paahdettuina tai padassa valmistettuna. Taitavasti rakennetulla, asiallisen oloisella kirjoituksellaan Swift pilkkasi mm. kansalaisten asenteita köyhiä kohtaan. Englanninkielisessä maailmassa A Modest Proposal on klassikko.

Kirjoitukseen tarttui Turun Sanomat, joka tahallisesti väärinymmärsi Erosen kirjoituksen, ja väänsi siitä jutun, johon siroteltiin natsivihjauksia sekä maininta Hirvisaaren saamasta tuomiosta kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. En voi millään uskoa, että toimittaja, eli sanankäytön ammattilainen, ei tajua satiiria, vaikka se olisikin kömpelösti kirjoitettu. Ei, kohujuttu oli pakko kirjoittaa, koska houkutusta ei voinut vastustaa. Sen myötä älyllinen rehellisyys nakattiin tienposkeen mätänemään, vaikka voisi luulla, että se on toimittajan työssä tärkeää.

Jossakin vaiheessa, joko ennen TS:n juttua tai sen jälkeen, Uuden Suomen blogipalvelu, tuo älämölön, roiskaisujen, ja luettavuudeltaan huonohkojen fonttien tyyssija, sensuroi Erosen kirjoituksen. Sen seurauksena kukaan ei hetkeen päässyt tarkistamaan, mitä kirjoituksessa oikein sanottiin.

Kunnon kohu oli valmis, koska primaarilähteeseen (eli Erosen kirjoitukseen) ei ollut helppoa pääsyä, tai ehkä taivastelijoille ei primaarilähteisiin tutustumisella ole niin väliäkään.

Koko jupakassa minua suututtaa eniten se, että Suomesta on tulossa maailman johtava tosikkola, jossa mikä tahansa satiirin yritelmäkin otetaan autistis-mekanistisen tarkoitushakuisesti tahallaan tosissaan ja nostatetaan siitä kohu. Eikö riitä, että sanoittaisiin ”paska läppä, hio sitä vielä, koska satiiri on vaikea laji”? Tosikkomainen hurskastelu eli jeesustelu saa aikaan vain kielenkäytön kaventumista sekä tylsyttää kansalaisten kykyä ja varsinkin uskallusta tuottaa moniulotteisia yhteiskunnallisesti kantaaottavia tekstejä. Meillähän on sitäpaitsi likainen historia, mitä itsesensuuriin tulee. Vapaassa yhteiskunnassa sanan säilä saa heilua kunnolla, ja ylilyöntejä pilkataan samalla mitalla, eikä niitä kauhistella autistisen tosikkomaisesti. Takkirauta-blogissa tätä ilmiötä pidetään yhtenä anarkotyrannian ilmentymänä, enkä voi väittää olevani asiasta täysin eri mieltä. Suosittelen tutustumaan tuohon anarkotyrannian käsitteeseen.

Mainokset
Kategoria(t): arki, blogistan, mielipide. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s