Jäätäviin korkeuksiin (tai ei aivan)

Ajoittain tuntuu siltä, että ammatillisten asioiden ulkopuolella teen elämässäni todennäköisesti kaiken väärin, ihan tuosta noin vain joko vahingossa tai sitten omien omituisuuksieni hyppyyttämänä. Minun todennäköisesti pitäisi elää erakkona jossakin. Tästähköhän johtuu, että tunnen haavetasolla niin voimakasti vetoa vuoristojen ja autiomaiden karuuteen?

Suomessa nyt ei vuoria ole, mutta monta nyppylää on täälläkin vuoreksi nimetty. Muutama niistä on kansallisromanttisessa jylhyydessään ihan vuori-arvonimen ansainnut. Viikonloppuna kiipesin yhdelle tällaiselle graniittimuodostelmalle. Kokemus ja elämys oli hieno, ja kaiken lisäksi huipulle johti kivituhkalla päällystetty polku ja kyllästetystä puusta rakennetut portaat.

Polku kulkee aluksi ikimetsän halki, mutta yhtäkkiä vierellä kohoa huikea jyrkänne, louhikkoinen ja…sibeliaaninen kuin joku Tapiola tai griegmäinen, jos pitää vuorenpeikoista enemmän. Olenhan minä luontomuodostelmia nähnyt, mutta tässä on jotain erikoista, ikäänkuin vuori olisi jonkinlainen persoona, ehkä sellainen, jota japanilaiset kutsuisivat nimellä kami. Polku kulkee huipulle, josta avautuu hieno, kansallisromanttinen näköala yli järvien ja metsien ja horisontissa siintävien kännykkämastojen. Jalkojen juuressa avautuvat jyrkänteet saavat aikaan huikean korkealla olemisen tunteen. juon kahvia termoksesta ja syön evääksi pizzapalan. Jossakin Mount Everestillä ilma olisi ohutta ja jäätävän kylmää, mutta täällä sää on ihan leppoisa.

Huipulle putkahtaa myös kolme nuorta kaverusta, jotka haluavat, että heistä otetaan kuva maisemaa vasten. Pojat tarjoavat kännykkänsä kuvausvälineeksi, käyvät vierekkäin, laittavat kädet toistensa hartioille ja ottavat kasvoilleen vakavan ja vain aavistuksen verran iloisen ilmeen. Sellaisen, joka palauttaa mieleen vuosienkin jälkeen ne ajat, kun oltiin kavereiden kanssa, eivätkä tiet olleet vielä vieneet eri suuntiin.

Lopulta laskeudun alas ja kuljen jyrkänteen juurta pitkin. Joissakin paikoissa on maalattu mitä lie nimikirjaimia ja kuvioita jollain Miranolilla. Ehkä juuri niihin paikkoihin, joihin maalailtiin tuhansia vuosia sitten punamullalla kalliomaalauksia, jotka sitten haihtuivat ajan myötä pois. Löydän nuotiopaikan, nappaan sieltä hiilen, laitan käteni vasten vaaleaa sileää graniittia ja piirrän kämmeneni ääriviivat jyrkänteen kylkeen tervehdykseksi seuraaville kulkijoille.

Mainokset
Kategoria(t): arki, matkailu, musiikki, rauha. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

4 vastausta artikkeliin: Jäätäviin korkeuksiin (tai ei aivan)

  1. Kimmeli sanoo:

    Henkeäsalpaavaa… Just minun paikka !

  2. Nimetön sanoo:

    Tuo maisema näyttää kovin tutulta. Sijaitseeko se P-Karjalassa, jos saa kysyä? Jos sijaitsee, niin myös minulla paikkaan liittyy paljon muistoja.

    -Anoominyymi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s