Palasia ja murenia

Maanantaina tein yhteensä 100 punnerrusta yhdeksässä erässä ja tunsin oloni voimakkaaksi ja nälkäiseksi vielä tiistainakin. Kuvittelin sen johtuvan lihasten kasvusta. Peilissä tosin näytän samalta kuin aina ennenkin. Kaappikokoista jätkää ei taida minusta tulla.

Se voi olla hyväkin. Veli kertoi bodarinaapurinsa pieleen menneestä kylppäriremontista, jossa suihkutilasta tuli niin ahdas, että naapuri mahtuu kulkemaan suihkuun vain sivuttain.

Läheinen ystävä soitti aamupäivällä, puhuimme pitkään. Puhelun aikana näpelöin rullaverhon vetonuppia, joka mureni käsiin. Otin yhden kaarevista palasista kämmenelleni, puristin käden nyrkkiin ja painoin palasta nimettömän sormen päällä, kunnes se naksahti kahtia. Taktiilinen mielihyvä oli hetkellinen, mutta voimakas. Pidän asioiden ja ihmisten koskettelusta, en voi sille mitään.

Pankissa viehättävä pankkinainen, johon olen jo aiemmin kiinnittänyt huomiota, oli aikeissa kulkea henkilökunnan sivuovesta, huomasi minut, moikkasi ja jäi jollakin erikoisella lailla oven eteen pyörimään. Tulkitsin sen itseni kannalta myönteisesti: sen täytyy johtua minusta. Poistuessani pankista nainen sanoi hei hei ja hymyili. Jälleen tulkitsin sen itseni kannalta myönteisesti, kuin kissa, joka hyppää pöydälle avatun sanomalehden päälle, koska luulee sen olevan levitetty makuualustaksi vasiten häntä varten. Kissasta poiketen olen täysin tietoisen tulkintani mahdollisesta virheellisyydestä ja tietynlaisesta naurettavuudesta, mutta en soimaa itseäni.

Tapaan hänet luultavasti vielä kertaalleen, kun menen korttia hakemaan.

Käväisin panttilainaamossa tutkimassa myynnissä olevia tavaroita, miniläppäri ja pelikonsoleita. Kysyin, olisiko saksofonia. Oli. Hopeoitu altto, 40- ja 50-luvulla paljon soitettu ja remonttia vaativa. En ostanut.

Juuri ennen kuin aloitin kirjoittaa tätä merkintää, mieleeni putkahti sana ”kuntta”. Se tarkoittaa metsänpohjaa.

Löysin netistä runoilija Donald Adamsonin kirjoittaman runon, jota en toisinna tässä, vaan linkitän lukukehotuksen kera. Muistelen samaisen Adamsonin opettaneen minulle tieteellistä kirjoittamista Helsingin yliopistossa, luokkahuoneessa, josta näkyi Senaatintori ja Helsingin tuomiokirkko.

Nyt menen etsimään jouluvaloja, panen ne maljakkoon loistamaan.

Mainokset
Kategoria(t): arki. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Palasia ja murenia

  1. lianna sanoo:

    Ollapa jo vanha ja viisas. Kiitos runolinkistä!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s