Kirjoittamiskokeilun jälkitunnelmissa

Luulen nyt ymmärtäneeni, mitä ystäväni L tarkoitti sanoessaan oivaltaneensa, että hän on täysin vapaa kirjoittamaan mistä haluaa, ja että oivallus oli ollut järisyttävä. Se näkyi päällepäinkin. Siitä on kymmenisen vuotta, mutta nyt alan olla hiukan tajulla hänen sanoistaan.

Kysyeessä on vapaus sisäisistä itse itselleen asettamista rajoista, sovinnaisuussäännöistä, halusta määrittää omakuva tietyn tyylin kautta, halusta puhua jollakin muulla äänellä kuin omallaan, halusta kirjoittaa jollekulle toiselle, tähän vaikuttaen ja huomatuksi tullen.

Parin kirjallisen kokeilun myötä havaitsin, että edellä kuvaamani oivalluksen jälkeen kirjoittamisesta tulee eräänlaista unennäköä: tarinat alkavat polveilla pienestä alkusykäyksestä itsekseen odottamattomiin suuntiin, maailmat rakentuvat, henkilöt tarkentuvat, tarina alkaa kuultaa sanojen välistä. Tämä on erittäin jännittävä ja aivan uusi kokemus. Totuttaudun siihen varovasti, sillä pelkään innostuksen hiipuvan.

Ja se kuva, mikä sanojen väliin rakentuu, on väistämättä omakuva. Erikoista.

Mainokset
Kategoria(t): arki. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

4 vastausta artikkeliin: Kirjoittamiskokeilun jälkitunnelmissa

  1. Himmu sanoo:

    Tämä pysäytti.

    Ystäväsi L on puhunut viisaita. Tuohon kun itsekin pääsisi.

    Tuo kiehtoo – ja pelottaa samalla pirusti. Omakuva.

    • tikitys sanoo:

      Minäkin olen vasta alussa, eivätkä tekstit mitenkään hyviä ole, mutta toisaalta osaan nyt antaa niiden olla sellaisia kuin ne ovat, jolloin yllättäen kirjoittamiseen syntyykin imua. Onkstäänytoikeeastihyvä-kyselemisen vähentäminen tuo paljon vapautta mukanaan.

      Niin, ja se omakuva jopa nolottaa hiukan. Mutta toisaalta sitä voi todeta itselleen, että hyväksynhän minä muutkin ihmiset vajavaisuuksineen ja kummallisuuksineen, niin miksen sitten hyväksyisi omia omituisuuksiani.

  2. Himmu sanoo:

    ”hyväksynhän minä muutkin ihmiset vajavaisuuksineen ja kummallisuuksineen, niin miksen sitten hyväksyisi omia omituisuuksiani”

    Hienosti sanottu!

    Tässä taannoin purin tunteitani ystävälleni ja päätin vuodatuksen ihmettelemällä, että miksi musta tuntuu tältä. Että enhän minä näin saisi tuntea. Ystäväni tyytyi toteamaan lempeästi: tuohan on vain inhimillistä. Ja oli aivan oikeassa! Pitäisi muistaa olevansa ihminen vain, siinä missä muutkin 🙂

    • tikitys sanoo:

      Porsaita äidin oomme kaikki. 🙂 Himmu, ole vain itsellesi armollinen, kun kerran ystäväsikin on. Arvokkaita ovat tuollaiset ystävät!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s