Taipuu!

Eilen sain kuin sainkin Pilateksessa sormenpäät lattiaan. Ohimennen ja vain muutamaksi sekunniksi kerrallaan, mutta fuskaamatta. Uskomatonta. Tähän en ole kyennyt koskaan.

Niin että mitä virtuaalijuomaa saisi itse kullekin olla? Itse juon parhaillaan kahvia mukista, jonka kyljessä on kuva kahdesta juuri sopivalla tavalla hölmön näköisestä kissasta ja mukin sisäpuolelle on maalattu keltainen kala.

Joskus täytyy turvautua toisten sanoihin, tällä kertaa lainaan Kissaa, joka osaa käyttää sanoja todella osuvasti. Hän kertoi, että heti Tampereen kokouksen/tapaamisen jälkeen hänellä oli ”piesty olo”, joka on merkki siitä, että ”paljon hyvää ja väkevää on välillämme ollut”. Sama olo oli minullakin, tosin vähän viiveellä vain, koska olen Kissaa hitaampi mieleni liikkeissä. Myöhemmin Kissa kertoi tuntevansa aivan uudenlaista ja läpikohtaista yksinäisyyttä. Itse olin edellisenä yönä tuntenut aivan samalla tavalla, vieläpä kesken unen. Hyvä uni meni pilalle, kun sen läpi murtautui kosminen yksinäisyyden tunne, joka särki unikuvat ja herätti minut tuijottamaan kattoon keskellä aamuyötä. Nyt kaikki on taas hyvin ja olen tyytyväinen elämääni pientä sisäistä levottomuutta lukuunottamatta (joka saa minut kirjoittamaan tätä merkintää, kun pitäisi kirjoittaa jotakin ihan muuta).

Kahvi loppui, nyt takaisin töihin.

Mainokset
Kategoria(t): arki, keho. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

6 vastausta artikkeliin: Taipuu!

  1. Celia sanoo:

    Kosminen yksinäisyyden tunne… tätä lukiessani jotakin liikahti muistini sopukoista näkösälle.

  2. tikitys sanoo:

    Se oli hätkähdyttävä tunne, toivottavasti se ei palaa. En siis kuitenkaan ole ainoa tällä tavalla tuntenut, mikä on hyvä tietää.

  3. Rara sanoo:

    Minä ottaisin teetä (yllätys), kiitos. Mutta ei mitään keltaista pussiteetä, vaan hyvää haudutettua. Tai lasillisen kuivaa kuplivaa.

    Onnittelut saavutuksen johdosta – elämä koostuu pienistä merkkipaaluista 🙂

  4. tikitys sanoo:

    (Ojentaa hyvää haudutettua kuivaa ja kuplivaa teetä).

    Kumma juttu vain, että tällaiset sinänsä pienet-suuret merkkipaalut tuntuvat luonnollisilta kun ne saavuttaa, mutta omituisen suurilta, kun niitä vasta tavoittelee. Se on vähän samanlaista kuin jos Mount Everest pienenisi mäennyppyläksi sitä mukaa kun kiipeäminen edistyy.

  5. Celia sanoo:

    Haluan ojentaa sinulle pienen tunnustuspalkinnon blogissani.

    • tikitys sanoo:

      Kiitos. 🙂 Kommenttisi oli jostakin syystä mennyt roskakommenttien joukkoon, josta sen palautin. Vähän liian tiukalle vedetty suodatin, näemmä. Mutta juu, Beautiful Blogger -palkinto vastaanotettu hymyn kera, missähän salamavalot ja punainen matto on? Ehkä joku puhekin pitäisi pitää. Kansalaiset, medborgare…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s