Ajat ne ei muutukaan

Ajat eivät ehkä muutukaan enää samaa tahtia kuin ennen, vaikka televisiot litistyvät, prosessorit päivittyvät ja kännykkätehtaat suoltavat uutta mallia yhä tiheämmin.

Tämä ajatus tuli mieleeni, kun katselin tyttäreni kanssa omia luokkakuviani peruskoulun ja lukion ajalta. Tyttärestäkin oli otettu viime viikolla koulukuva. Pian meillä on siis sekä kuva isästä viidennellä luokalla että tyttärestä samaten, välissä 28 vuotta. Mutta minullapa ei olekaan kuvaa omasta isästäni viidennellä luokalla, tai koulukuvaa ollenkaan. Isäni aloitti koulunsa sotaa paossa Ruotsissa ja eli muutenkin hyvin erilaisen lapsuuden kuin minä. Hänen elämänsä aikana Suomi koki suuren yhteiskunnallisen muutoksen – tuli teollisuusyhteiskunta ja televisio, viisipäiväinen työviikko, peruskoulu ja päivähoito. Minä ja tyttäreni sitävastoin olemme eläneet paljon samankaltaisemmat lapsuudet: 10 ikävuoteen ehdittyämme olimme molemmat olleet neuvolassa ja päivähoidossa, käyneet peruskoulua, katsoneet Tähtien sotaa ja musiikkivideoita, pelanneet Nintendon käsikonsolilla (no okei, minulla oli mustavalkoinen Donkey Kong ja tyttärellä DS, mutta käsikonsolin idea on sama, kuten valmistajakin), lukeneet Aku Ankkaa ja kuunnelleet populaarimusiikkia.

Voi olla, että sukupolvien välinen kuilu onkin matalampi kuin ennen, tai sitten se on jotakin aivan yllättävää. Aika näyttää.

Mainokset
Kategoria(t): arki, isyys. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

4 vastausta artikkeliin: Ajat ne ei muutukaan

  1. Celia sanoo:

    Sinulla on enemmän yhteistä lapsesi kanssa kuin minulla, hieman yli kymmenen vuotta vanhemmalla (jos nyt laskin ikäsi oikein tästä;)). Päiväkodissa en ole ollut hoidettavana hetkeäkään, mutta omat lapseni kiikutin hoitoon melko varhain. Lapseni ovat käyneet viisipäiväisen peruskoulunsa kunniallisesti loppuun. Minä sen sijaan aloitin koulu-urani kansakoulussa ja silloin kouluviikot olivat kuusipäiväisiä. Pääsin myös maistamaan maistamaan peruskoulua ihan viime tipassa, joten en saanutkaan oppikoulun päästötodistusta. Toki olen katsonut Tähtien sodat, mutta nekin (aika nuorena) aikuisena lasteni kanssa. Myös musiikkivideot ja pelikonsolit ovat tulleet minulle tutuiksi lasteni välityksellä. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että olen saanut olla tiiviisti mukana lasteni elämässä.

    Omat ja vanhempani juuret ovat tiukasti maalla, vaikka maatalossa en olekaan asunut koskaan. Siksi maaseudun elämä on myös minulle tuttu (niin kuin vanhemmilleni, maatalon lapsille) vaikka olenkin koko aikuisuuteni viettänyt kaupungissa. Omat lapseni eivät sen sijaan tiedä juuri mitään maaseudun elämästä, kaupunkilaiskakarat. 😉

  2. tikitys sanoo:

    Kiintoisaa, ja todnäk laskit ihan oikein. Varmaankin juuri tuon meitä erottavan 10 vuoden aikana tapahtuivat ne rakenteelliset muutokset, jotka saivat aikaan sen, että minun ja tyttäreni lapsuudet ovat niin samankaltaiset. Tämä saattaa muuten olla ihmiskunnan historiaa ajatelleen normaalitila.

    Minä taas en tunne maaseudun elämää kokemusperustaisesti oikeastaan lainkaan. Kerran kävelin navetan takaa, ja lehmä alkoi mylviä eli ammua. Mietin, mahtoiko se kuulla tai haistaa minut. Siinä oikeastaan on minun mieleenjäävin maaseutukokemukseni. Harmi sinänsä, olisi hyvä tietää enemmän.

  3. Himmu sanoo:

    Hauska huomio! Sukupolvien välinen kuilu taitaa tosiaankin olla nyt aika matala. Jo ihan silläkin että nuoruudeksi kutsuttu aikajakso alkaa varhemmin ja loppuu myöhemmin kuin ennen. Nykyäänhän nuoria ollaan n. 12-39 vuotiaina. Vai?

    Ja sitten toisaalta: moni asia on tosi erilailla kuin 30 vuotta sitten. Käytiin kyllä lomalla ulkomailla, mutta Kreetankävijät olivat harvinaisuus, yleensä mentiin Ruotsiin. Kaupassa käytiin, mutta tutussa marketissa keskustassa, ei perhehelvettiprismassa taajaman ulkopuolella. Talvella saattoi mennä luistelemaan joutomaalle jonkun jäädyttämälle kentälle, nyt pitää tarkistaa vapaat vuorot jääkiekkohallista. Navetoissa oli vielä kymmenen lehmän karjoja, nyt ei sata päätä tunnu missään….

  4. tikitys sanoo:

    Himmu, ikä on mielentila, ja jos nuoruudella tarkoitetaan mielen notkeutta, olisin mielelläni ikinuori vaikka hamaan kahdeksankymppisyyteenkin saakka ja senkin yli. Viisautta saa kyllä matkan varrella tarttua takinliepeisiin, sitä en yhtään pane pahakseni.

    Sekin on totta, että suunta on tosiaan kohti suurempia yksiköitä ja lisääntyvää järjestystä ja sääntöjä. Itsekin lomailin lapsena Ruotsissa monena kesänä (hevostilalla, maaseutuahan sekin on, kas kun en tullut tuota ajatelleeksi), mutta etelässä käynti oli jo harvinaisempaa. Joen jäällä luisteltiin ja muutenkin mentiin vapaammin ja harrastettiin vähemmän ohjatusti kuin mitä nyt on tapana. Itseäni en aina tohtisi päästää tytärtäni liikkumaan niin vapaasti kavereiden kanssa kuin mitä minut päästettiin, mutta liika rajoittaminen on liikaa.

    Mitähän vielä oli toisin? Televisiosta tuli ohjelmaa vain kahdelta kanavalta, ja uutiset samanaikaisesti molemmilta kanavilta. Radiossa oli yleisohjelma ja rinnakkaisohjelma, ja koulussa noustiin seisomaan opettajan astuessa luokkaan. Nykyään ei kuulemma enää näin tehdä. Oi aikoja, oi tapoja. 😀

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s