Kaivauksia kirjaston kellarista

Lainaus luvussa olevasta kirjasta:

Tämän hirveän päivän jälkeen hän ei enää kykene suhtautumaan mihinkään niin kuin suhtautui ennen tätä päivää.

Huh. Tuota lausetta tekee mieli mestaroida ihan vain lukijan eli vastaanottajan oikeudella:

Tämän hirveän päivän jälkeen hän ei enää kykene suhtautumaan mihinkään niin kuin suhtautui ennen tätä päivää.

Luen vuonna 1983 kirjoitettua dekkaria, joka kertoo seonneen ydinvoimainsinöörin tekemästä sabotaasista Loviisan ydinvoimalassa. En ehkä olisi kirjaa kirjaston varastosta lainannutkaan, ellen olisi kuullut huhua, että se perustuu kokonaan tositapahtumiin. Pakkohan sellainen kirja on lukea. Lainaamani lause ei ole ainoa joka hiertää aivopoimujani. Teksti vilisee turhia adjektiiveja ja on muutenkin täyttä Apu- ja Seura-lehtityyliä, joka on ihan omanlaistaan (siinä graduaihe jollekulle), ja aika huonosti sulavaa. Ei huonoa, mutta rasittavan jankkaavaa, alleviivaavaa ja osoittelevaa.

Huomaan nyt, että kirjallisuusasioissa olen pelannut varman päälle ja pyrkinyt lukemaan vain hyviä kirjoja, sellaisia, joissa huonoa tai epäkiinnostavaa on korkeintaan juoni, mutta ei koskaan kieli. Nyt huomaan, että kielellisesti hyvän, mutta juoneltaan tylsän kirjan voi jättää kesken, mutta tällaista rupurälläkielistä dekkariapa ei voikaan, sillä kokemani kielellinen ärtymys on aika kiintoisaa. Kysyn monesti itseltäni, mikä tässä tekstissä nyt sitten tarkkaan ottaen on huonoa. Vastausta on kiva sorvata, eikä ihan helppoa. Lisäksi koko ajan tekee mieli inttää, että minä sanoisin tämän asian näin. Enkä minä ole edes kirjailija.

Stephen King on sanonut, että huono kirjallisuus opettaa joskus enemmän kuin hyvä. Ehkä niin onkin, vähintäänkin tämä on samalla tavalla hauskaa kuin Ladalla ajaminen tai grilliltä ostettujen makkaraperunoiden syöminen. Ja jos kirja tosiaan perustuu tositapahtumiin, niin aina parempi. Ei kaiken kirjallisuuden tarvitsekaan olla vanha kirjailija ja nuori nainen Pariisissa -tyyppistä tarinointia ja metakirjallisuutta, niinkuin se Makinen Tuntemattoman miehen elämä.

Mainokset
Kategoria(t): arki. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

4 vastausta artikkeliin: Kaivauksia kirjaston kellarista

  1. Kimmeli sanoo:

    Täytesanoja…argh! Saadaan pitempi juttu, kun jaarittelee?
    Minusta on joskus kivaa rakentaa lauseita niin, että teen niistä mahdollisimman pitkiä, siis ihan vain huvikseni 🙂 Yleensä olen sitä mieltä, että lyhyestä virsi kaunis! Huonoa kirjallisuutta…auts, voisin kertoa siitä, mutta en jaksa nyt jaaritella 🙂

  2. tikitys sanoo:

    Ehkä sivumäärä tulee tuolla tavalla täyteen. Eipä silti, minusta tuntuu, että itsekin kirjoitan pitkiä lauseita ja usein vielä lisäilen sanoja valmiisiin lauseisiin. En ole mikään jääräpäinen lyhyen lauseen ystävä, tai pitkän, mutta tuossa esimerkissä oli vähän liikaa toistoa. Joskus vain tökkii.

  3. Celia sanoo:

    Vinkkaapa myös kirjan nimi. Vaikuttaa nimittäin kielipoliisin märältä unelta. ;D

  4. tikitys sanoo:

    Kirjan nimi on Isä, mitä tapahtui? ja sen on kirjoittanut salanimi Sulevi Manner. En tahallani pannut kirjan nimeä itse merkintään ihan siltä varalta, että samassa tilaisuudessa olleet muut henkilöt googlaavat sitä ja löytävätkin tämän blogin.

    Kirja on kyllä tempaissut mukaansa kaikesta huolimatta. On Neuvostoliittoa, Wärtsilää, Rauma-Repolaa muita nimiä, jotka muodostivat lapsuuteni uutistaustakohinan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s