Perusmenoo

Viime viikolla tytär soitteli koulun pihalta aamukahdeksalta ja kertoi, että pyörän eturengas vingahtelee ajaessa. Mietittiin siinä, että missä mahtaa vika piillä, olisiko kuralätäkön kautta ajaminen jotenkin liannut vanteen niin, että se nyt ajoittain ottaa kiinni jarrupaloihin. Vika ei selvinnyt, mutta viikonloppuna kävin sitten korjaamassa pyörän: eturenkaan napa oli vähän löystynyt kiinnityksestään ja valahtanut alaspäin niin, että ulkokumi osui välillä jarrupaloihin. Se oli kolmessa sekunnissa korjattu.

Olipa mukavaa, että juuri minä olen se, jolle tytär soittaa, kun tulee teknisiä ongelmia. Olin hyvillä mielin koko päivän.

Kävin viime viikolla terapiassakin, tällä kertaa kokonaan valmistautumattomana ja miettimättä etukäteen, mitä sanoisin. Seuraykset olivat yllättäviä, sillä kun aloin puhua, sanoinkin olevani hyvin tyytyväinen elämääni, onnellinen ja iloinen siitä, että olen minä. Harrastuksiakin alkaa olla, enkä tunne pakkoa saada aikaan mitään ihmissuhdevirityksiä – suhteen syntyminen tapahtuu jos on tapahtuakseen. Terapeutti oli kovin iloinen tästä kaikesta, ja päätin sitten itse, että terapiaa ei näillä näkymin tarvitse enää jatkaa. Yksi kontrollikäynti kyllä sovittiin pitkän ajan päähän, terapeutin toivomuksesta. Normaalisti hän ei terapian lopettavia potilaita enää tapaa, mutta minun kuulumisistani hän halusi poikkeuksellisesti vielä kuulla. En miettinyt sitten sen tarkemmin miksi, mutta olkoon sitten niin.

Käväisin kuuntelemassa lavarunouden karsintaa ja tuumin, tuohonkin voisi osallistua. Pitäisi vain kirjoittaa runoja ensin.

Kaiken kaikkiaan elämä on aika mukavaa juuri nyt. Kissaakaan en ikävöi tai sure. Yhtenä iltana uneen vajotessani tosin ajattelin häntä ja sitä nopeutta, jolla hän hotkaisi minut keskelle elämänpiiriään, aivan kuin yksi mies olisi oikeasti niin nopeasti korvattavissa toisella, plug and play -tyyliin. Asia tuntui koomiselta ja huvitti minua. Mietin lämpimästi, että sinä pöhkö nainen, eihän se tuolla lailla onnistu. Täytyy myöntää, että en tajunnut sitä silloin itsekään.

Mainokset
Kategoria(t): arki, isyys, sinkkuus, suhteet. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

9 vastausta artikkeliin: Perusmenoo

  1. Minttu sanoo:

    Älä unohda, että terapeutti tienaa leipänsä sessioillaan! 😉

  2. tikitys sanoo:

    Jep, tämä kävi kyllä mielessä, mutta ei tässä koukuttamassa olla…

  3. tikitys sanoo:

    Oho, typo. Eikun koukuttumassa siis.

  4. Kimmeli sanoo:

    Minä kävin eroni jälkeen terapiassa 1,5 v – kirkon perheasiainneuvottelukeskuksessa(kamala sana) ja se oli pelastukseni, koska siellä sain ihmisarvoni takaisin.
    Isät ovat kovaa kamaa – just eilen sanoin tyttärelleni, ettei aina vonkaisi isältään kaikkea, niin tokaisi, että on kyse HÄNEN isästään ja saa pyytää siltä mitä haluaa 😉

  5. tikitys sanoo:

    No niinhän siinä käy, minun tyttäreni osaa pyytää asioita hauskan epäsuorasti. Joskus olen kuin en huomaisikaan, joskus taas reagoin ihan toivotulla tavalla, vähän sen mukaan, mitä pyyntö koskee. 🙂

  6. Celia sanoo:

    Vanhempana on mukava tunne, kun lapset huomaavat hädän hetkellä vanhempiensa olemassa olon. 🙂

    Minusta terapeutti teki viisaasti pitäessään hoitosuhteen vielä avoimena. Joskus nimittäin avun tarve saattaakin tulla jopa pitkän hyvän kauden jälkeen. Minä olen siitä hyvä esimerkki. Hädän hetkenä oli helpottavaa kuulla puhelimessa tutun terapeutin sanovan, että tule vaan tänne. Ja hän sitten auttoi minut jälleen jaloilleen. Hoitosuhde päätettiin ja sitten kun taas tarvitsin apua, jouduin etsimään sitä muita reittejä. Silloin tunsin itseni melko turvattomaksi.

  7. Minttu sanoo:

    Ihan vakavasti puhuen terapiasi lopettamispäätös näyttää olleen spontaani. (”Päätin sitten itse, että terapiaa ei näillä näkymin tarvitse enää jatkaa.”) Älä ymmärrä väärin – hetkeen tarttuminen (kutsutaan sitä sitten vaikka spontaaniudeksi) kertoo siitä, että ihminen ei ole pystyynkuolleen rutinoitunut eli se ei ole sinänsä negatiivista.

    Mietin, että mitä eroa mahtaa olla spontaaniudella ja impulsiivisuudella. Olisiko jälkimmäinen sitä, että huomaa aina itsekin vasta jälkeen päin että mitä onkaan tullut tehneeksi. Ikään kuin toimii ensin ja järki tulee vasta perässä.

    Onkohan yleensä niin päin, että terapeutti kertoo milloin hänen mielestään terapialle ei ole enää tarvetta?

  8. tikitys sanoo:

    Päätös ei ollut spontaani, vaikka ilmaisustani niin voi päätellä. Olin miettinyt asiaa jo edellisestä kerrasta saakka. Luullakseni lopettamiset tehdään yhteistyössä terapeutin kanssa. Itse en edes suostuisi itseäni koskevissa asioissa siihen, että joku ulkopuolinen (eli terapeutti) yksin kertoo ja päättää, milloin on aika lopettaa terapia. Kuuntelisin kyllä vastaväitteitä, varsinkin jos ne ovat hyviä, mutta päätösvallan asioista pidän kyllä itselläni.

  9. Minttu sanoo:

    On hyvä, että nykyään suositaan (kai) lyhytterapiaa. Kartoitetaan tilanne ja käydään läpi asiat ja miten olisi hyvä edetä ja that”s it. Siihen formuun sopii, että jo edellisen kerran jälkeen olit harkinnut lopettamista! 😉

    En silti sano etteikö pitkällekin terapialle olisi tarvetta – riippuu tilanteesta. (Ainakin sellaiselle, joka on kokenut todella traumaattisia asioita ja pyrkinyt painamaan ne pois tajunnastaan, josta ne aina vaan putkahtelevat esiin tavalla tai toisella pahana olona.) Joskus sellainen ”tämä prosessi jatkuu sitten vuositolkulla ja lapsuuden möröt käännetään ylösalaisin moneen kertaan” -systeemi saattaa olla jopa este hyvinvoinnille. Jää ikään kuin kiinni sen pohtimiseen, että mitä kaikkea onkaan mennyt pieleen mikä estää olemasta onnellinen tässä ja nyt.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s