Syötä otsikko ja varmista, että se tulee kylläiseksi

Rimmisen Pussikaljaromaani (kassipulja- aha, ha, joo) ei pettänyt, vaan oli yhtäältä hulvattoman hauska ja kiintoisasti paikkaan sidottu, ja toisaalta taas kerrontateknisesti sellainen, että luuranko näkyi, siis että Rimminen oli tietoinen käyttämistään kerronnan välineistä ja teki sen myös taiten lukijan tiettäväksi. Siitä syntyi mukavan jotenkin käsintehty tai läpinäkyvä vaikutelma, ei yhtään häiritsevä, samaan tapaan kuin musiikissa voi kuulla kitaran kielten vingahtelevan vaimeasti, kun soittaja siirtää sormiaan otelaudalla paikasta toiseen, tai saksofonin läppäkoneiston ajoittaisen lonksunnan tai pianotuolin natinan. Luuleskelen, että moista kirjallisteknistä valotusta olisi ennen pidetty tarpeettomana tai ainakin teennäisenä kikkailuna, mutta nykyään se on hauskaa ja stimuloivaakin. Läpinäkyvyys on ehkä muutenkin jotenkin isompi trendi nykyään, toimistorakennuksistakin tehdään lasiseinäisiä ja käyttöjärjestelmätkin ovat kuin lasista puhallettuja hyötyesineitä läpikuultavuuksineen ja kiiltoineen kaikkineen. Vaikka toisaalta ne lasiseinäiset toimistorakennukset sitten kyllä ovat panssarilasisia sekä todellisesti että vertauskuvallisestikin sikäli, että niissä toimivat yritykset ovat useimmiten yrityssalaisuutensa tietoturvalinnoitusten taakse piilottavia haitek-firmoja.

Täälläpäin joku firma rakensi lasikuutiorakennuksensa katolle hirsisaunan, mutta se oli sellainen kulttuurit kohtaavat -tyyppinen näkymä, että julkisivulautakunta hermostui ja vaati saunan purettavaksi ja sai vielä vaatimuksensa läpikin. Niuhottamista tuollainen, minusta.

Kävin myös Pussikaljaromaanin maisemissa Google Street View’llä ja löysin sen lippakioskinkin, josta kirjassa puhutaan. Helsinginkatu olikin pitempi kuin muistin. Ikävöin Helsinkiä, asuin siellä sentään 16 vuotta, kotiuduin. Kaipailen isoja ja pieniä asioita, kuten raitiovaunun tarttumatankoja, jotka olivat juuri parahultaisen paksuja minun kouraani ja niiden juuri sopivan matkaa sisään painuvia STOP-nappuloita ja niin edelleen. Ja monia monia ihmisiä tietenkin kaipaan vielä enemmän, ystäviä ja työkavereita ja sitäkin, etteivät ihmiset näytä niin räikeiltä kuin siellä Muu-Suomessa Kissan luona asuessani tai täällä muussa Muu-Suomessa. En tosin kaipaa niitä helsinkiläisen arkielämän pieniä epämukavuuksia, jotka kumuloituessaan saivat aikaan aikaan jäytävän piilostressin ja pahaolon, jonka putoamisen hartioilta on aika moni muukin pääkaupunkiseudun ulkopuolelle muuttanut huomannut. Edelleen kyllä rakastan Helsinkiä, mutta ihan pikkuisen vihaankin. Ei vaan aivo taivu sopeutumaan siihen maailmankolkkaan enää.

Tänäisellä eli sunnuntaina ajelin muuan puulajipuistoon eli arboretumiin, tsekkailin lehtipuut, japanin- ja koreanvaahterat ja tammimetsät ja pähkinäpuut ja -pensaat ja ne helvetin lukuiset pihdat, joita siellä oli, ja joista en havupuina ole vielä oppinut pitämään, koska ne ovat jollain tavalla yhtäältä halvan oloisia ja toisaalta liian energisiä nopeakasvuisuudessaan. Käkkärämännyt, ne on jees. Kuuset eivät ole, synkkiä ovat minun makuuni. Panin myös merkille, miten koko kesän jatkunut kuivuus oli runnellut metsää niin, että aluskasvillisuus oli ruskistunut sieltä täältä aika epämiellyttävän kärsineen näköiseksi, ja kai siinä on kesän lopulla ja syksyn tulollakin osansa. Vähän ärtynyt melankolia yritti tarttua minuun, mutta ravistin sen pois. Kuulemma ruska-aikaan on hienoa, kun lehtipuut ovat väreissään. Pitää palata katsomaan.

Arboretumissa kasvoi myös antenneja, lajia radioamatööri, mutta en mennyt asemalle kolkuttelemaan, kun en sen omistajaa tuntenut ja ties vaikka olisin keskeyttänyt jotakin tärkeää, jotain meininkiä siellä oli meneillään.

Mainokset
Kategoria(t): arki. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Syötä otsikko ja varmista, että se tulee kylläiseksi

  1. Kimmeli sanoo:

    Pussikaljaromaanin olen nähnyt – teatteriversion ja se oli armotonta!
    Samoin Arporetum on tuttu paikka 🙂

  2. tikitys sanoo:

    Siitä muuten on tulossa elokuvakin, Pussikaljaromaanista, ei Mustilan arboretumista. Toivottavasti elokuva on kirjan veroinen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s