Leijoja syövä puu

Kotona oleminen alkoi ahdistaa, joten menin kirjastoon. Siellä tapasin vanhan luokkakaverin, joka asuu nyt Helsingissä. Vaihdoimme kuulumisia pitkään, ja huomasin kaipaavani sekä vanhoja ystäviäni että ihmisten seuraa ylipäätään. Teen työtäni kotona, joten olen oikeastaan yksin päivät pitkät. Edellisessä työpaikassani oli työkavereita, ja Kissan luokse muutettuani ja työpaikkaa vaihdettuani ympärilläni oli silti aina ihmisiä. Vaikka viihdynkin omissa oloissani, on tämä nykyinen tilanne jo vähän liikaa. Ehkä tämäkin pitää silti kokea, jotta voin suuntautua seuraa ja ihmisiä kohti uudelleen. Samoin tämä asunnon omistaminen on varmasti tarpeellinen asia, koska se tarjoaa tukevan pohjan muutenkin oman elämän ohjailulle. Ja kun oman elämän perusasiat ovat tukevalla pohjalla, voi varmasti suuntautua rakkaussuhteeseenkin levollisesta näkökulmasta.

Harmittelin, että kirjasto meni kiinni jo seitsemältä, ja jouduin palaamaan kotiin. Lähdin saman tien pyöräilemään meren rantaan, nautin kuulaasta elokuun säästä ja valokuvasin puun, johon oli tarttunut leija. Laskeva aurinko lämmitti vielä vähäsen, mutta syksy tulee pikku hiljaa, väsynyt kesä väistyy.

Kotiin palattuani otin esiin lainaamani Ultra Bran Kaikki laulut -nuottikirjan ja soittelin Vesireittejä-kappaletta. Se on sopivan jylhä ja haikea tähän olotilaan.

Nukkumaan mennessä yritin muistella kaikkia niitä ikäviä tunteita, joita Kissan kanssa koin. Se oli vaikeaa, sillä en mielelläni haluaisi miettiä niitä asioita. Toisaalta se on tarpeellistakin, koska kaipaan Kissaa edelleen paljon, ja pelkään että olen luomassa hänestä vähän liian idealisoitua kuvaa (ja itsestäni jotenkin liian negatiivista). On hyvä muistaa, ettei Kissa mikään pyhimys ollut, että hänelläkin oli omat heikkoutensa ja vikansa, jotka vaikuttivat suhteemme rikkoutumiseen.

Ja silti…jos elämässä olisi rewind-nappula, niin painaisin sitä nyt.

Mainokset
Kategoria(t): arki, rakkaus, suhteet, työ. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta artikkeliin: Leijoja syövä puu

  1. Himmu sanoo:

    Ei ole hyvä nostaa entisiään jalustalle missään mielessä (niinkuin ei ihmisiä ylipäätään). Itse huomaan kuitenkin, että jos ajattelen vain niitä paskamaisimpia asioita, ahdistun. Heissä kun on kuitenkin ollut paljon hyvää, jos olen heihin ihastunut. Hyviä hetkiä on ollut, koska olen kyseisten ihmisten kanssa aikaani viettänyt. Jos he olisivat ihmisinä muodostuneet vain negatiivisista piirteistään, minähän se olisin ollut yliääliö heidän seuraansa kaivatessani. MINÄ voin itse paremmin, kun muistan ja nään MYÖS kaiken hyvän ja kauniin, jota entisissäni on.

  2. Kimmeli sanoo:

    Minulla kesti vuosia, ennen kuin edes jollain lailla koin päässeeni eroon lasteni isästä. Minä *nostin* hänet jalustalle, sillä olihan hän minun rakkauteni kohde, mikä ei sammunut nappia painamalla vaan hissukseen hiipuen.

  3. tikitys sanoo:

    Huomaan, että kun tulee jätetyksi, on helppoa nähdä toinen liian myönteisessä valossa (ja itsensä liian kielteisessä valossa), koska menetys on suuri ja tunteita vielä jäljellä. Jättäjällä on helpompaa, olenhan sen itsekin kokenut.

    Tasapaino ja kultainen keskikaista on tässäkin asiassa saavutettava, harmi vain, että tämän pitää olla niin hidasta ja hankalaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s