Ruoka, keho, ihmissuhdeoppaat ja ystäväpiirit

Helteet ovat vähän väistyneet, illat hieman pimenneet, ja ilmassa on juuri ja juuri havaittava loppukesän ja alkusyksyn hieman melankolinen pohjasävel.

Mietin, voiko mies kehittää itselleen syömishäiriön. Olen viettänyt hiukan aikaa kehorakennussaiteilla ja tutustunut bodarien ruokailuohjeisiin. Välähtäen tajusin, että tottakai: jos haluaa lihastensa kasvavan, ei pelkkä treeni riitä. On myös syötävä enemmän kuin kuluttaa. Enpä olekaan tuota tullut koskaan ajatelleeksi, vaan murehtinut esimerkiksi teininä, miksi rankat ju-jutsutreenit eivät kuukausienkaan päästä tunnu kasvattavan kroppaan pattia. No eipä kai, koska en ilmeisesti syönyt riittävästi. En missään painonhallintamielessä, vaan siksi, että ilmeisesti vatsalaukkuni vain oli sen verran pieni, että täysi olo tuli nopeasti.

Siinä bodarien proteiinin ynnä muiden aineiden saantiohjeita lukiessani aloin itsekin laskeskella proteiininsaantiani, ja jopa tutustuin ruokien pakkausselosteisiin, mikä on minulta ennenkuulumatonta. Suhteeni ruokaan on tähän asti ollut hyvin yksinkertainen: ruoka on aistinautinnon lähde, eikä sen kummempi asia. En liho kovinkaan helposti, mistä on välillä ollut harmiakin. Vuosien varrella olin kyllä kehittänyt itselleni pienen vatsakummun, mutta ei se mikään erityinen vuori ollut.

Kerran saunoessamme Kissa tokaisi vatsakummustani, että sinulla on harmittavan epäedullinen ruumiinrakenne tiukkojen farkkujen kannalta. Hän sitten jatkoi, että, vaikka jalkani ja takamukseni ovatkin sutjakat, estää vatsani farkkuja istumasta hyvin. Se oli aika loukkaavasti tokaistu, mutta mies kestää. Kestin sen siksikin, että Kissa itse oli hyvin arka kaikista kehoonsa liittyvistä asioista. Hän oli ollut rankasti ylipainoinen ja koulukiusattu sen vuoksi, mutta laihduttanut aikuisiällä normaalipainoon päämäärätietoisella kertarykäisyllä. Se on tietenkin kiitettävää vastuunottoa omasta kehosta, mutta jäljet tottakai näkyivät. Minä en niistä koskaan huomautellut mitään, vaan päin vastoin sanoin Kissan kehosta kauniita asioita. Toisen ruumiiseen ei pidä puuttua väärällä tavalla tai arvostellen, ei sivullisen eikä kumppanin, eikä naisellisuus minun silmissäni sitäpaitsi ole painokysymys. Se on liikkumistapa- ja aistillisuuskysymys.

No, Kissalle ruoka oli yhtäältä samanlainen aistinautintojen lähde kuin minullekin – hän oli aivan suvereeni kokki – mutta toisaalta asia, joka edellytti voimakasta kontrollia. Kissalta opin mm. tutustumaan tuotteiden pakkausselostuksiin, kiinnittämään huomiota rasvaprosentteihin ja energiasisältöön ja niin edelleen. Kissa tosiaan lihoi edelleenkin helposti, minä taas en. Suhteemme alkuaikoina hänellä oli tapana huomauttaa minulle, että syön kuin hevonen. No tottakai, muutenhan laihtuisin.

Viime vuoden alkupuolella ex-vaimoni keksaisi, että hänpä muuttaa ulkomaille ja vie tyttäreni mukanaan. Vastustin asiaa, ja pelko tyttären menettämisestä aiheutti niin voimakkaan stressin, että kadotin osittain maku- ja hajuaistini ja sitä myötä ruokahaluni. Eksäni tuli nopeasti järkiinsä (hän on ihan viisas, mutta saa aika villejä ideoita toisinaan), mutta minä en saanut palautettua ruokahaluani, vaan jatkoin liian vähäistä syömistä. Siinä vaiheessa kuin painoni oli pudonnut 11 kiloa kerta kaikkiaan pakotin itseni väkisin syömään riittävästi. Se oli aikamoinen duuni, vatsa ei tuntunut venyvän yhtään, mutta lopulta painon lasku pysäntyi.

Kun jo ennestään hoikka 181-senttinen mies kuihtuu 76 kilosta 65 kiloon, niin väkisinkin siinä katoaa lihaksia ylimääräisten rasvakilojen lisäksi. Mutta katosipa se pömppömahakin, ja siitäpä Kissa tietysti riemastui. Hän kerta kaikkiaan ylisti litteää vatsaani, mistä minulle tietenkin tuli erityisen hyvä ja miehekäs, haluttu olo. Kissa itse paheksui omaa vatsaansa, käsivarsiaan, jalkojaan, takapuoltaan. Ja ihan turhaan! En minä nähnyt häntä niin kelvottoman rumana kuin hän itse itsensä näki. Sain hänet uskomaan omaan viehättävyyteensä aina vähäksi aikaa, mutta sitten taas alkoi se sama itsekritiikki.

Kuitenkin Kissan kommentti alkoi resonoida mielessäni nyt kun aloitin oman pienehkön lihaskunto-ohjelmani. Jos lihasten kasvu edellyttää kulutusta suurempaa syömistä, niin silloinhan lihasten lisäksi kasvaa väistämättä myös rasvan määrä. Näin sanottiin bodaussaiteilla. Ajatus rasvakudoksen lisääntymisestä on ärsyttävä, ja ärsyynnyn siitäkin, että se on ärsyttävä. Haluaisin voida sanoa Kissalle, että kato, onko enää epäedullinen ruumiinrakenne, saatana! Toisaalta taas painon on pakko nousta, koska painonnousu on merkki lihasten kasvusta.

Erikoista, miten oma kehonkuva voi muuttua ja hämärtyä. Minulle kehoni on aina ollut ystävä, ja sama asia kuin minä, ei minkään kritiikin kohde tai vihollinen, jonka ominaisuuksia vastaan on taisteltava. Onneksi olen saanut karistettua liiallisen lihomispelon, koska pelkäsin sen olevan hidas tie syömishäiriön kehittymiseen. Edelleen pidän huolta proteiininsaannista, mutta muuten en jaksa liikaa huolehtia.

Lueskelen ihmissuhdeoppaita. Koen epäonnistuneeni miehenä, koska en onnistunut antamaan Kissalle lasta, eikä hän kokenut yhteiseloa kanssamme turvalliseksi, kun aloimme lasta yrittää. Pienikin riita sai ilmeisesti hänet tuntemaan, ettei hän voi turvata minuun, ja turvallisuuden tunne olisi ollut hänelle tärkeä. Koen epäonnistuneeni, vaikka minähän olen todistetusti hedelmällinen.

Oppaita lukiessani pohdin myös minun ja Kissan suhdetta uudesta näkökulmasta: ongelmana, joka olisi pitänyt osata ratkaista, ja jota en osannut. Sekään ei erityisesti paranna itsetuntoani. Samaan aikaan olen tietysti tietoinen siitä, ettei tämä näkökulma ole erityisen hyvä. Kissa taisi ratkaisukeskeisenä ihmisenä soveltaa sitä suhteessamme kaikin voimin. Ristiriitatilanteessa minä ja minun tarpeeni olivat ongelmia, jotka oli ratkaistava, ja Kissa tosiaan osasi tarjota aika moneen lähes mahdottomalla tavalla yhteensovitettavissa olevaan asiaan ratkaisun, jonka kykenin hyväksymään. Hän vain taisi tehdä sen omien voimiensa kustannuksella.

Ymmärsin myös, että minun ja Kissan suhtautuminen toistemme ystäväpiiriin oli päinvastainen. Minun ajattelutapani Kissan ystäviä kohdatessa oli: ”pidänköhän minä teistä ja viihdynköhän seurassanne?” Kissa taas ajatteli: ”pidätteköhän te minusta ja viihdytteköhän seurassani?” Tämä on varmaan todella tärkeä eroavaisuus.

Tiedostan myös, että päänsisäiset kelailut, ikävä, epäonnistumisen tunne ja muu mukava on nyt saavuttanut niin suuret mittasuhteet, että uusia oivalluksia ei tule enää vastaan, vaan fiilikset ruokkivat nyt itse itseään. Siispä niille pannaan nyt stoppi taas vähäksi aikaa. Nyt jäätelökioskille, kaupungille, rannalle, ihmisten pariin.

Mainokset
Kategoria(t): arki, keho. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s