Menettämisestä

Menettämisen tuskallisuus tulee pintaan yllättäen, varoituksetta ja kello kaukana kaulasta. Viikottainen terapia on nyt kuuden viikon tauolla, ja siitäkö sitten johtuu, että kaikki menettämiseen liittyvät tunteet ja ajatukset ovat yhtäkkiä akuutisti läsnä. Terapia sinänsä on mukavaa – olen aina hyvällä tuulella, vähintäänkin poistuessani, jos en välttämättä mennessäni, ja olenkin ajatellut, tulisiko terapian olla tuskallisempaa. Mutta kun ei se ainakaan toistaiseksi ole ollut, ja kun viimeksi aloin tuntea syyllisyyttä Kissan menettämisestä, vaihdoin puheenaihetta toiseen kesken olleeseen asiaan.

Mutta nyt Kissan menetys on taas avoin haava. En tunne helpotusta hankalan suhteen päättymisestä, vaan surua ja epätoivoakin siitä, että muilla tuntuu olevan elämä, vakaa, ihmissuhteisa ja tapahtumarikas (ja tässä vaiheessa muistutan itseäni siitä, miten terapiassa sovimme, että minun tulisi alkaa arvostaa sitä mitä minulla on, ja se ei ole vähän, mutta kovin kovin vaikeaa on arvostaa itsestäänselvyyksinä pitämiään asioita).

Huomaan, että elämäni aikana olen menettänyt paljon, ja heittänyt aivan syyttä suotta matkan varrelle ihmisiä, paikkoja ja esineitä. En tahallisesti välit katkaisten, vaan vain jotenkin antamalla asioiden olla tai olemalla pitämättä kiinni, koska ”tuleehan niitä uusia”.  Teini-ikäisenä menetin ensin elämässäni siihen asti olleen materiaalisen perusturvallisuuden, kun isäni yritys meni nurin, isä joutui työttömäksi ja perheemme joutui taloudellisiin vaikeuksiin. Niistä olisimme selvinneet äitini palkan varassa, mutta yhtäkkiä sitten äitikin kuoli – hän ei vain herännyt yhtenä aamuna. Syynä oli vain lievästi oireillut kasvain aivojen keskiosassa, joka oli tukkinut aivonesteen kierron ja nostanut kallonsisäisen paineen liian korkeaksi. Se oli heinäkuun puoliväliä, juuri tällaista kauneinta ja kuuminta kesäaikaa. Henkivakuutusta ei äidillä ollut, vaikka asiasta oli puhuttu, joten rahatilanne ei parantunut yhtään. Ja niin oli tasa-arvon laita suomenmaassa silloin, että miehelle ei myönnetty leskeneläkettä.

Siinä oli kaikki katastrofin ainekset, mutta vuosien kuluessa kyllä selvisimme isäni neuvokkuuden, sitkeyden ja äärimmäisen itsekurin ansiosta. Onnistuimme säilyttämään kauniin kotimme ja vähitellen alkoi taas elämä voittaa. Silti pari vuotta teini-iästä meni aika sumussa.

Silti edelleen rankkojen takaiskujen kohdatessa minusta tuntuu aina kuin joku olisi kuollut. Pitkään keskikesät olivat salakavalalla tavalla ahdistavia aikoja, tiesin kyllä miksi, ja ahdistus lieveni aina parissa viikossa. Viime vuosina tämäkin on hälvennyt, eikä se nytkään ole päällä samalla tavalla, vaan paljon tarkemmin ja fokusoituneemmin. Siten, että asiaa voi käsitellä.

Miten tämä sitten on vaikuttanut elämääni ja ihmissuhteisiini? Sitä nyt terapiassa selvitetään, eikä asiaa ole helppoa saada tolkkua. En koe olevani erityisen traumatisoitunut, mutta jotakin syvälle menevää vaikutusta kaikella kertomallani on varmasti ollut. Ainakin reagoin selvästi siten, että vaikeuksien kohdatessa ryhdyn helposti siilipuolustukseen ja odotan että vaikeudet menevät ajan kanssa ohitse kuten silloin ennen. En ehkä ole aina hoksannut, että tiettyihin ikäviin sattumuksiin ei voi vaikuttaa, mutta toisiin asiaintiloihin taas voi, varsinkin ihmissuhteissa. Äkkiseltään voisi myös luulla, etten uskalla sitoutua, kiintyä tai rakastua, mutta näin ei asia oikeastaan ole. Olen rakastunut pariinkin otteeseen tuhansien aurinkojen kirkkaudella ja takki auki, ja saanut nenilleni pahasti, mutta se on pelin henki. Sen sijaan olen sitoutunut kyllä erittäin lujasti suhteisiin, joissa minä en ole ollut se rakastavampi osapuoli, ja joissa naisen rakkauden lämmössä on ollut mukava lämmitellä. Lisäksi näistä suhteista olisi ollut hyvä lähteä ajoissa, tai estää niitä syventymästä lainkaan, mutta rakastettuna oleminen on vain ollut niin mukavaa. Luulen, että teini-iän kokemuksillani ja tällä toiseksi-parhaaseen-vaihtoehtoon-tyytymisellä on jokin yhteys, joka ei ole vielä minulle aivan selvä. Ehkä olen kammonnut kaikkia eroamisia, pieniäkin, ja päästänyt asiat liian pitkälle. Ei oikein kuulosta vakuuttavalta tuokaan selitys.

Tämäkin vaihe on kai käytävä läpi ja uskottava, että tästä seuraa jotakin hyvää, terveempää, parempaa ja tasapainoisempaa. Mielellään myös vähärasvaisempaa ja tutkitusti tehokkaampaa ja bonukset päälle jne.

Lopuksi Elizabeth Bishopin runo, jonka ainakin itse ymmärrän aika sarkastisena kommenttina menetysten aiheuttamaan tuskaan, samalla kun voin samaistua runon sisältöön. Sopii myös meille miehille, vaikka kirjoittaja on nainen (ja näkökulmakin kaiketi, mutta yksityisinhän on yleisintä ja useimmiten ylittää sukupuolirajat).

One Art

The art of losing isn’t hard to master;
so many things seem filled with the intent
to be lost that their loss is no disaster.

Lose something every day. Accept the fluster
of lost door keys, the hour badly spent.
The art of losing isn’t hard to master.

Then practice losing farther, losing faster:
places, and names, and where it was you meant
to travel. None of these will bring disaster.

I lost my mother’s watch. And look! my last, or
next-to-last, of three loved houses went.
The art of losing isn’t hard to master.

I lost two cities, lovely ones. And, vaster,
some realms I owned, two rivers, a continent.
I miss them, but it wasn’t a disaster.

–Even losing you (the joking voice, a gesture
I love) I shan’t have lied. It’s evident
the art of losing’s not too hard to master
though it may look like (Write it!) like disaster.

Mainokset
Kategoria(t): runot, suru, taustaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

6 vastausta artikkeliin: Menettämisestä

  1. Celia sanoo:

    Luettuani aikaisemmin päivällä edellisen postauksesi olen yrittänyt keksiä jotakin lohduttavaa ikävässäsi Kissaa kohtaan, mutta mieleeni tulee ainoastaan latteuksia, sellaisia kuin: suru menee ohi vain suremalla.

    Tämä kirjoitus tuntuu toisella tavalla koskettavalta. Kerrot nuoruuden menetyksistä ja siitä selviytymisestä. Pohdit niiden vaikutusta aikuisuuteen. Siihen en osaa sanoa mitään, mutta varmaan terapiassa on hyvä pohtia näitäkin asioita.

    Myötätunnon lisäksi myös osin naisellinen uteliaisuuteni heräsi kertoessasi, miltä tuntuu paistatella toisen rakkauden kohteena sitoutuneena, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi sitoutuneena. Et ole tuntenut oloasi tarpeeksi rakastuneeksi tai turvalliseksi heittäytyä suhteeseen koko sydämestäsi.

    Vertaistuen antajana puolestaan mieleni tekee kysyä sinulta, vaikuttaako tämä tutulta: Epätodellisuuden tunne; tunne, että kaikki on unta, että elää ”sumussa” tai että katsoo omaa elämäänsä kuin elokuvaa. Tunne, että ottaa osaa päivittäisiin tekemisiin olematta tunteellisesti läsnä (”oikea minä on jossakin muualla”).

    • tikitys sanoo:

      Joo, hyvä että tuolla sentään mainitaan ekalla sivulla dissosiaatiosta jatkumo, eli että kaikki sen kaltaiset tilat eivät ole patologisia. Se on varmaan kätevä selviytymiskeino, ja voi jäädä päälle, jos kokee jotain traumaattista. Itse varmaan vähän tuohon tapaan irrotin ja etäännytin itseni epätyydyttävästä elämästä Kissan kanssa, ja näin en sitten saanut otetta siihen, mistä kiikasti.

  2. tikitys sanoo:

    Kiitos myötätunnosta, aikomuskin ilahduttaa, sanat ovat toissijaisia.

    En varmaan alussa ollutkaan tarpeeksi rakastunut, myöhemmin kyllä enemmän, mutta sitten oli jo myöhäistä. Olen myös vihainen itselleni siitä, että en osannut olla parisuhteessa. Yritän selitellä asiaa itselleni parhain päin toteamalla, että jos olisin rakastanut Kissaa, olisin käyttäytynyt toisin, rakastavammin ja huomioivammin, mutta en tiedä onko sekään totta. Jollakin tavalla koko suhde Kisaan oli kuin joku arpajaisvoitto: kaikki mitä haluan, eikä sillä omalla rakkauden tunteella ole niin väliä. Silti olen edelleen tuskallisen tietoinen siitä, mitä menetin.

    Kuvailemasi epätodellisuuden ja sumussa elämisen tunne ei ole aivan sinällään tuttu, mutta tiettyjä yhtäläisyyksiä kyllä olen itsekin kokenut. Minusta on tuntunut siltä, että oma elämäni on kuin 3D-elokuvaa, jotan katson aika kiinnostuneena, mutta en kuitenkaan aivan siihen osallistuen, siis siten että voisin ohjata omaa elämääni enemmän. Olen ollut läsnä, mutten kuitenkaan täysin, ja olen usein kaivannut muualle, toivonut jotakin muuta kaiken nykyisen lisäksi. Enkä ole kokenut omistavani elämääni sataprosenttisesti.

    Nyt asiat ovat toisin. Jopa niinkin pieni asia kuin tuotteiden hinnat ruokakaupassa on merkityksellinen, sillä nyt oma elämäni on kaikin tavoin käsissäni ihan kulutusvalintoja myöten. Ex-vaimon kanssa oli lähinnä ostettava halvinta, ja Kissan kanssa ei tarvinnut hintoja paljoa miettiä.

    • Pandoralta sanoo:

      Jälkiviisas on aina helppo olla. Mutta mietipä sitä, oliko kissaa loppuviimein helppo rakastaa? Jotenkin saan viesteistäsi sen kuvan, että hänet oli vaikea pitää tyytyväisenä ja joskus tuntuu, että te puhuitte ehkä eri kieltä. Mitä olisi vaatinut, että sinä olisit ollut tyytyväinen, tosin osaatko olla missään suhteessa tyytyväinen, ehkä tärkeintä sinulle olsikin oppia elämään itsenäisesti ja sitten luotttaa elämään. Menetykset on kovia paloja, tiedän sen äitini ja isäni menettäneenä, ne luo paljon tiedostamattomia käyttäytymismalleja alitajuntaamme. Ehkä käsittelet nyt myös vanhoja menetyksiäsi, jotenkin minusta tuntuu siltä.

      Jatkan myöhemmin, ukostaa!!!!! Vihdoinkin. Olet mielessäni.

    • tikitys sanoo:

      Niinpä. Onko rakkaus koskaan helppoa ja kuinka vaikeaa sen tulisi olla että se vielä toimisi? Olisin varmasti ollut tyytyväinen, jos olisin kokenut rakentavani yhteistä elämää Kissan kanssa ja olisin saanut olla se joka olen. Kissahan mm. kommentoi liikkumistapaani, joka oli hänen mielestään niin vikkelä, että hän sanoi menevänsä hälytystilaan. Ehkä se oli pelkkä kommentti, mutta tuo hälytystilasta puhuminen oli mielestäni kyllä kissalle tyypillinen epäsuora tapa esittää vaatimuksia: minulle tulee paha mieli kun teet noin, ole toisenlainen. En tietenkään voinut käyttäytymistäni muuttaa, enkä edes yrittänyt.

      Eipä näy ukkosta täällä, mutta palaillaan.

    • Celia sanoo:

      ”Minusta on tuntunut siltä, että oma elämäni on kuin 3D-elokuvaa, jotan katson aika kiinnostuneena, mutta en kuitenkaan aivan siihen osallistuen, siis siten että voisin ohjata omaa elämääni enemmän. Olen ollut läsnä, mutten kuitenkaan täysin, ja olen usein kaivannut muualle, toivonut jotakin muuta kaiken nykyisen lisäksi. Enkä ole kokenut omistavani elämääni sataprosenttisesti.”

      Tuolta minustakin on tuntunut suurimman osan elämästäni. Luulin, että se on ihan normaalia – heh, mikä se sitten onkaan täysin normaalia. Sitten löysin mm. tällaisen linkin erään blogin kautta: http://www.traumajadissosiaatio.info/D/Yleiskatsaus.html

      Linkin takana kuvataan voimakkaita oireita, mutta ne auttoivat minua ymmärtämään itseäni. Tajusin, että normaalimpaa on _osallistua_ omaan elämäänsä ja olla _läsnä_ kuin seurata sivusta omaa elämäänsä. Vieraantuminen omasta itsestään ei vaikuta loppujen lopuksi hyvältä. Löysin samasta blogista myös läsnäoloharjoituksia, jotka tuntuivat ihan järkeviltä. Valitettavasti en voi linkittää harjoituksiin, koska blogi on salasanan takana. Harjoitukset on kuitenkin laatinut Tuija Kauppi, LL, psykiatrian erikoislääkäri
      Juhani Laakso, psykoterapeutti VET, psykologi, psykoterapian kouluttaja v. 2006.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s