Paikat vai ihmiset?

Tartuin sitten ex-appivanhempieni tarjoukseen mökistä, vaikka olinkin kahden vaiheilla asian suhteen. En vain voinut vastustaa uteliaisuuttani nähdä muutaman vuoden tauon jälkeen paikka, joka on aina ollut mielestäni suunnattoman kaunis ja keskellä jaloja lehtipuita kasvavaa saaristolaismaisemaa (ja kulttuurimaisemaa), joka on suosikkimaisematyyppini.

Niinpä lähdimme sinne tyttäreni kanssa oikeastaan aika yhtäkkiä. Matkan loppuosa mökille piti taittaa vuoroveneellä, ja määränpään laiturille astuessani mieleen pälkähti ajatus: sinne ehkä tarttee avaimetkin. No, mökissä, tai talohan se oikeasti on, oli onneksi ex-vaimon isoäiti kesäkodissaan, ja hän päästi meidät sisään.

Katselin miljöötä ulkopuolisen silmin. Pihamaalla kaikki oli myllätty ja uutta rakennettu paljon. Kaikki oli muuttunut, paitsi että samat ihmiset (ex-vaimon sukua) olivat naapureina, kuten ennenkin. Minut ja tyttäreni otettiin hyvin vastaan, mutta pian tuli erittäin voimakas tunne siitä, että en halua olla täällä. Tämä täällä on elämää, jonka olen jättänyt taakseni. En halua enää muistella kaikkia niitä unelmia, joita minulla ex-vaimollani oli tämän paikan suhteen, unelmia, jotka eivät toteutuneet. En halunnut enää ottaa edes naapureita huomioon, tai kokea, että olen vain yksi ulkopuolelta tullut palanen palapelissä, jonka palasten välillä on ties mitä jännitteitä ja hankauksia. Halusin pois. Sanoin tyttärelle, että yksi yö voidaan olla, mutta sitten mennään takaisin kotiin. Hän oli vähän pettynyt. Tein pikaisesti ruuan – sen verran kaukonäköinen olin ollut, että olin älynnyt pakata mukaan säilykkeitä iltaruokaa varten, ja seuraavien päivien varalle olin suunnitellut syömistä paikallisesssa ravintolassa.

Ruuan jälkeen yritin lämmittää saunaa, mutta eihän se syttynyt. Kostea meri-ilma (sääaseman mukaan kosteutta oli 85 %) oli pitänyt kosteina sekä puut että sytykesanomalehdet. Paperi kyti ja puu hiiltyi, muttei sen kummempaa. Tunsin naapurien katseet selässäni. Kirosin että jo nyt on helvetti kun en yhtä saunaa saa syttymään, johon tytär totesi, että pappa on aina sytyttänyt saunan sellaisella pullolla, josta tulee sininen liekki. No kas! Sitä varten siis saunan eteisessä oli nestekaasusäiliö ja siinä poltin. Sillä kun paahtoi 1 300-asteista propaaniliekkiä kiukaan alle , niin pesä syttyi vartissa ja padan allekin sai viritettyä tulen niin ikään samassa ajassa. Sitä vain en tajua, miten ennen sauna syttyi niin helposti yhdellä tulitikulla.

Yöllä minua valvottivat levottomat jalat ja tiilikaton tilalle vaihdetun peltikaton pauke. Seuraavana päivänä olo oli varsin surkea, mutta ympäristön kauneus alkoi saada minusta otteen ja aloin rauhoittua. Sitäkään en halunnut tapahtuvan, vaan pysyin lähtöpäätöksessäni – kävimme lounastamassa ravintolassa ja palasimme mantereelle ja kotiin. Ahdistuksen ja menneen maailman painon ravistaminen harteilta kesti onneksi vain vähän aikaa, ja olin jälleen kotona. Koti on koti, koti on oma alue, kotini on minun.

Tässä mökkijutussa on jännästi sama kuvio kuin minun ja Kissan suhteessa: minä tulen ulkopuolisena toisen suvun tai ihmisen pelikentälle, jossa joudun sopeutumaan muiden tekemisiin ja mielipiteisiin. Tai oikeastaan olemaan sopeutumatta, sillä usein tunsin joutuvani ahtaalle joustaessani, ja aloin kapinoida tai muutuin passiiviseksi. Onneksi nyt ei enää tarvitse tehdä niin, vaan voin raivata oman elämäni ihan itse.

Se tosin hiukan kaduttaa, että emme Kissan kanssa ostaneet aikoinaan myynnissä ollutta kahta peltohehtaaria ja niiden vierellä olevaa kolmea purkukuntoiseksi väitettyä rakennusta pienen joen rannalla. Emme edes käyneet katsomassa paikkaa, mutta siitä olisi voinut tulla hyvä kesäpaikkaprojekti, olkoonkin, ettei se ollut meren eikä järven rannalla. Mutta mennyttä mikä mennyttä, eikä se ehkä olisi suhdettamme pelastanut.

Onneksi kaupungissakin on kesä, puistot, uimarannat, pyöräreitit ja paljon muuta.

Mainokset
Kategoria(t): loma, oivalluksia. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Paikat vai ihmiset?

  1. Pandora sanoo:

    Kuinka hyvin voin jälleen samaistua kirjoitukseesi. Voin vain kuvitella mitä tämä paikka merkitsee minulle muuton jälkeen. Kuinka tätä taloa olenkaan rakastanut ja kuinka paljon haaveita tähän taloon sisältyi ja silti tiedän, että kaikki on ohi, tiedän, että aika on jatkaa eteenpäin. Mutta en välttämättä pysty palaamaan tähän taloon vähään aikaan, voin vain kuvitella miltä talon muisto tuntuu muuton jälkeen.

    Niin kaikella on aikansa ja rakennukset ovat vain rakennuksia, jos niillä ei ole meille tehtävää eikä niiden varaan voi rakentaa tulevaisuutta. Vierailut olisi itsensä kidutusta tuollaisissa tapauksissa, ehkä aika haalistaa nämäkin tunteet, ehkä osaan käsitellä tunteeni siten, että ei tarvitse ajatella muuta kuin sitä, että tämä oli hieno paikka, tämä oli unelma ja elämäni on kuitenkin muualla, elämäni on hyvää siellä missä tunnen oloni kotoisaksi, jossa minun on hyvä olla.

    Me teemme elämässä jatkuvasti valintoja, miksi miettisimme menneitä, mitä jos ajattelulla. Se on täysin turhaa, sillä vastausta ei voi tietää. Voi vain haaveilla mahdollisuuksista, joilla ei ole todellisuuden perää.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s