Hellettä, ja vielä ei ole edes heinäkuu

Viikko lomaa takana. Juhannus meni mukavasti, vailla minkäänlaisia suorittamispaineita. Joskus muinoin juhannus tuntui juhlalta, joka oli pakko viettää tietyllä tavalla, tai koin jääneeni jostakin tärkeästä paitsi. Silloin oli yleensä kiire päästä juhannuksen viettoon ihan fyysisestikin ex-vaimon suvun kesämökille, ja varsinainen mielen rauhoittuminen tapahtui vasta juhannusaaton jälkeen.

Tänä vuonna en kiirehtinyt. Hain tyttären äitinsä luota vasta juhannusaattona, ja vietimme aattoa täällä tyttären kanssa kahdestaan vailla yhtään mitään kiirettä. Kaupungissakin on kaikenlaista kivaa tapahtumaa. En varmaan milloinkaan ole viettänyt yhtä iloista ja stressitöntä mittumaaria. Emme varsinaisesti tehneet mitään, kävimme parissa tapahtumassa, katselimme kokkoa ja jonotimme makkarakojulta perinteiset juhannusmakkarat. Silti kaikki oli parahultaisesti kohdallaan.

Ex-appivanhemmat tarjosivat suvun kesämökkiä käyttöönsä minulle ja tyttärelleni loman ajaksi. Mökki on mainiolla paikalla, mutta epäröin tarttua ajatukseen. Haluan varmistua, että mökki on tyhjä, että siellä ei ole ketään muuta. Nyt en kerta kaikkiaan halua joutua sopeutumaan toisten ihmisten elämänrytmiin, olemassaoloon tai mielipiteisiin. Missään tapauksessa en halua pohdiskella kenekään mielialoja tai tunteita saati reagoida tai sovittaa käyttäytymistäni niihin (tytär on tietenkin poikkeus). Nyt elän täsmälleen niin kuin itse haluan, tekemättä pienintäkään kompromisseja mihinkään suuntaan. Nyt ei ole sellaisen aika. Ex-appivanhempien sukumökki oli varsinainen tragikoomisten tapahtumien näyttämö, tapahtumista voisi kirjoittaa kirjan tai telkkarikomedian, jos osaisi. Huolettomasti tokaistu väärä sana väärässä paikassa, ja vuosikymmenien sisaruskaunat ovat äkkiä taas vereslihaisena kaikkien edessä. Ulkopuolisen tarkkailijan mielestä oltiin onneksi komiikan puolella ja tukevasti, mitään vakavaa draamaa tai tragedioita ei sentään ole tapahtunut.

Toisteisuudekin uhalla huoahdan, että onneksi ei tarvitse huomioida kenenkään oikkuja, tarpeita, mielialoja, mielipiteitä ja elämänrytmiä, ellen sitä varsinaisesti itse halua tehdä.

Ei myöskään ole suunnittelun aika – jokainen päivä voi olla juuri sellainen kuin siitä sattuu tulemaan, teemme tyttären kanssa juuri niitä asioita, mitä kulloinkin sattuu huvittamaan. Kun ei nukuta, herätään. Kun on nälkä, kokataan. Kun huvittaa mennä uimaan, mennään. Kun huvittaa vaellella kaupungissa tai lähteä pyöräretkelle, tehdään niin. Ja niin edelleen. Jokin matka voisi olla tietenkin hauska tempaista.

Mietiskelin introversio-ekstroversio-akselia. Luultavasti olen introvertti sikäli, että minulle ei vain juolahda mieleen aina tarjoilla ihmisille sosiaalisia koukkuja, jotka ylläpitävät vaikkapa keskustelua tai tuttavuussuhdetta. En ole ujo tai hiljainen, enkä edes kammoa esiintymistä (olen esiintynyt aika paljonkin eri tilaisuuksissa, muinoin klubeilla soittajana ja alani tilaisuuksissa luennoitsijana). Voisin vaikkapa laittaa tuohon viereen luettelon blogeista, joista pidän ja/tai joiden kirjoittajat ovat tätä blogia kommentoineet. Vaan eipä tullut mieleen aiemmin. Sellainenkaan ei tullut mieleen, että deittipalstatkin ovat olemassa, ja ilmeisesti varsin tehokas keino parinmuodostukseen. En nyt tosin ole kyllä parisuhteeseen erityisen halukas, vaikka tietenkin uimarannalla noteeraan kaikki naiset, ja se on mukavaa.

Ja mitä siihen deitti-ilmoon panisi? Lähekkö mun kanssa sieneen?

Pari kirjavinkkiä: Turkka Hautalan Salo ja Tuomas Kyrön Liitto, joista varsinkin jälkimmäinen on todella hieno. Romaanien lukeminen vaikuttaa myös arkielämän hahmottamisen tapaan siten, ettei oma elämä tunnu niin tavattoman vakavasti otettavalta – ärsyttävyydet ja potutukset voi tasoitella mieleessään kuvaamalla niitä parilla lakonisella toteamuksella. Perushyvät tai muuten hienot hetket saa hehkumaan erityisellä tavalla, kun niitä kuvailee mielessään muutamalla asioita korostavalla lauseella. Elämän NASDAQ-indeksi on siis vahvasti positiivinen.

Mainokset
Kategoria(t): arki, juhla, loma. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

5 vastausta artikkeliin: Hellettä, ja vielä ei ole edes heinäkuu

  1. Celia sanoo:

    Lomasi on alkanut leppoisasti. Vieläkö se jatkuu? Vaikuttaa siltä, että osaat olla terveellä tavalla itsekäs, kun mietit, mitä siedät ja mitä et. Elämän NASDAQ-indeksi saa minut hymyilemään. 🙂

    Kiitos myös kirjavinkeistä. Pistän korvan taakse, sillä kirjahyllyssäni on vielä paljon lukemattomia kirjoja. Luultavasti lukemista riittää kivasti alkutalveen saakka ennen kuin tarvitsee taas lähteä kirjakappaan. Turkka Hautalan kirjaesittelyssä minua huvitti isä, joka vaatii poikaansa puhumaan murtaen, jotta suomalaisten ennakko-odotukset täyttyisivät. Oliko Kyrön kirja surullisen hauska? Sitä mainostettiin tragikomediaksi, mutta esittely ei kuitenkaan auennut minulle.

    • tikitys sanoo:

      Minullakin on lukemattomia kirjoja hyllyssäni, sillä jos kirjan hyllyttää ennen lukemista, se jää sinne hyllyyn jäämään pysyvästi. Kyrön kirja oli hauskakin, sellainen pienen hymynkareen suupieliin nostattava, muttei ratkiriemukas. Ei se toisaalta yltiötraaginenkaan ollut, ja sikäli poikkeuksellinen, että siitä jäi kaiken juonimyllytyksen jälkieen hyvä mieli, samalla tavalla kuin rankan mutta perusvireeltään optimistisen näytelmän katsomisen jälkeen.

  2. Pandora sanoo:

    Voi sinua ja sinun ajatusmaailmaasi. Tuolla introversio-ekstroversio-akselilla minun luultavasti pitäisi luokitella itseni jälkimmäiseen kategoriaan tai ehkä kaksosena saan aina molemmat automaattisesti. Siis kyllä, me ihmiset olemme erilaisia, siinä se meidän rikkaus juuri onkin.

    Ja hei, jos sinulla ei ole tarvetta parinmuodostukseen entä sitten. Jessus mikä sana, mistä ihmeestä keksit sen, kuullostaa hyvin luolakautiselta sanalta, jossa alkukantaisten geeniemme mukaan ihmisen perustarve on parinmuodostus ja pariutuminen. Sinä haluat selkeästi itsenäistyä, nauttia elämästä, mikä vika siinä on. Jos tällä hetkellä ei ole tarve tapailla muita ihmisiä, nauttia pienestä flirtistä ja antaa tulevaisuudella mahdollisuus ehkä enempään ei siitä kannata huolestua. Se on elämää ja kaikella on aikansa. Kuka sanoo, että tuo parittelu tai siis anteeksi parinmuodostus on ainoa tapa elää?

    ”Ja mitä siihen deitti-ilmoon panisi? Lähekkö mun kanssa sieneen?”
    Entä jos joku vastaisi mielelläni, tiesitkö, että kanttarellit ja tatit ovat parhaimmillaan. Miten siihen reagoisit, olisitko valmis vai toteaisitko sisäisesti, että et haluakaan sitoutua ja pelkäisit, että toisen ihmisen tapaaminen johtaisi samaan, mitä kissan kanssa aikoinaan? Että viaton tapaaminen johtaisi toiseen tapaamiseen, sitoutumiseen ja ahdistuisit vapautesi menetyksestä.

    Niin, suuria kysymyksiä. Eikö vain?
    Ihminen ihastuksissaan saattaa kadottaa itsensä ja oman tahtonsa. Mutta onko se hyväksi vai huonoksi? Siinä kysymys.

    • tikitys sanoo:

      Totta, haluan itsenäistyä ja piirtää oman elämäni rajat paksulla tussilla ennen kuin alan miettiä rakkautta ja parisuhdetta. Luin äskettäin jutun, että sinkkuudesta tulee helposti tapa, ja sinunkin deitti-ilmokirjoituksesti blogissasi saivat minut miettimään, että ehkä minunkin pitäisi toimia samoin, jotta en muuttuisi tapasinkuksi. Tällainen toisaalta-toisaalta-pohdinta on minulle uutta. Joskus aiemmin olin vakaasti sitä mieltä, että kaikki mitä teen on oikein, tai ei ainakaan väärin. Nyt olen ymmärtänyt, että kykenen tekemään hölmöjäkin valintoja ja tekoja, että elämää voi elää sokkona. Siksi kyseenalaistan tällä hetkellä kaikki ajatukseni, tunteeni ja toiveeni. Tämäkin varmaan loppuu aikanaan. Mutta itsenäisyys tuntuu erittäin hyvältä, sitä ei tarvitse enää kyseenalaistaa.

      Jos joku sanoisi tattien ja kanttarellien olevan parhaimmillaan, varmaan ilahtuisin ja kysyisin että mennäänkö (ja pikaisesti googlaisin, että millaisissa maastoissa noita sieniä kasvaakaan, että osaisin ehdottaa paria sattumanvaraista paikkaa, jos nainen ei sopivia paikkoja tietäisi). Sienten keräily se luolakautista onkin, metsästäjä-keräilijä-vietti on ihmisessä vahva. Myönnän, että viaton tapaaminenkin voi olla pelottava: sitä pelkää, että toisen tunteet minua kohtaan muodostuvat ajan mittaan voimakkaammiksi kuin minun häntä kohtaan, tai päinvastoin. Tuo päinvastoin on vaihtoehdoista se pahempi, sellaistakin olen kokenut. Siinä sinkkuudesta-tulee-tapa-jutussa sanottiin, että rakkaus on rohkeiden laji. Niin varmaan onkin, ja otin toteamuksen haasteena.

    • Pandora sanoo:

      Ainahan elämässä pitäisi omat rajat piirtää, tietää, mikä on itselle hyväksi ja milloin kykenee rakkaudessaankin seisomaan vahvasti omilla jaloillaan. Mutta muistathan, että hyvässä parisuhteessa ihminen saa enemmän kuin menettää. Kun toinen puoliso on oikeanlainen juuri sinulle voit luottaa häneen, että hän ei loukkaa, että hän kunnioittaa sinua.

      Muistan tämän ravun kanssa, väänsimme asiasta tosissaan, hän ei luottanut siihen, että minä en olisi uhka vaan mahdollisuus. Niin hänestä muodostui tuo sinun mainitsemasi tapasinkku, joka rakasti vapauttaan enemmän kuin yhteistä eloa. Ja siinä samassa hän kaipasi elämäänsä jotakin. No jokainen valitsee tiensä.

      Et muutu tapasinkuksi, jos et halua, kuuntele hyvä mies oman sydämesi ääntä ja mieti mitä todella haluat. Ehkä olet kehittymässä ajatusmaailmassasi, kun toisaalta-toisaalta-pohdintoja käyt, ne on ihan hyväksi, koska loppu viimein ei ole mitään mustavalkoista totuutta vaan kaikki on valintoja valintojen jälkeen.

      Kaikki meistä tekee hölmöjä valintoja, kaikki meistä erehtyy joskus, on vain opittava virheistään ja jatkaa eteenpäin. Pahinta on jäädä paikoilleen ja lakkaa elämästä, mutta se ei tarkoita sitä, että parisuhde olisi sinulle nyt oikea ratkaisu, se voi olla, mutta ehkä sinkkuus on hyväksi nyt. Tiedät itse vastauksen parhaiten.

      Hmm. tatteja löydän harvoin, mutta minulla on omat kanttarellipaikkani… Ja eilen poikani toi minulle mustikoita. Pian pääsen jälleen valmistamaan lapin noidan lemmenjuomaa, olisikohan se hyvä iskurepliikki? Metsässä on sitä jotakin, sienestyksessä pienoista jännityksen tuntua, löytyykö vai ei, saa kulkea hiljakseen, keskittyä katse maassa ja vaeltaa eteenpäin.

      Mutta hei suhteiden suola on juuri tuo jännitys, toivo ja alkutaipaleet. Se on vain elämää, jos tunteet eivät kohtaakaan samalla tasolla, mutta se on vain hinta siitä mahdollisuudesta, mitä voi tapahtua, kun kaikki kolahtaa molempien suhteen.

      Rakkaus todellakin on rohkeiden laji, että uskaltaa päästää toisen oman suojamuurinsa läpi. Se ei pelaa joka pelkää. Saa nähdä koska sitten uskallat vastata tuohon haasteeseen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s