Monokromaattinen ruokavalio, osa 1: Oranssi ruoka

Keksin vahingossa monokromaattisen ruokalajin. Kas näin valmistuu Oranssi ruoka:

2-3 bataattia

2-3 porkkanaa

lohi- tai kirjolohifilee

Pese ja kuori bataatit ja lohko ne veneiksi. Pese ja kuori porkkanat ja siivuta ne. Pane bataatit kulhoon, kaada päälle vähän ruokaöljyä ja mausta vaikkapa grillimausteella. Lätkäise lohifilee uunipellille (mausta tavalla tai toisella jos mielesi tekee)  ja asettele bataattilohkot sekä porkkanaviipaleet sen ympärille. Paista 200 asteessa noin 30 minuuttia. Kun otat pellin uunista, huomaat, että kaikki ruoka-aineet ovat saman värisiä, eli oransseja. Välkky kansalainen huomaa tämän jo ruoka-aineiden ollessa vielä raakoja.

Kokonaan yksivärinen ruoka on hauskempi ajatuksena kuin ateriana, sillä monokromaattisuus ei oikein innosta ruokahalua. Jääköön siis tämä kokeilu tähän kertaan. Totean kyllä, että sinkkuna on mukava kokkailla yksikseen – mitä sitä muutakaan tekisi, ruuanlaittohan on hyvää ajankulua.

Tänään hain kirjastosta 13 kappaletta kirjoja vähän laidasta laitaan. Romaaniosastolla iski runsauden pula, enkä osannut valita oikein mitään. Päätin pelata varman päälle ja napata hyllystä Tuomas Kyröä. Joskus iskee rimakauhu, enkä uskalla lainata jotakin romaania vain siksi, että se saattaa olla tylsä – minä olen jättänyt kesken muutaman Hotakaisenkin. Tylsistä tai epäkiinnostavista kirjoista tulee paha mieli. (Kirjallisuutta sivuava sivuhuomautus [tautologia tahallinen, sanaleikki tahaton]: huomasin vasta toissapäivänä tai joskus, että kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläisen blogin nimi olikin Jäniksenselkäisen kirjallisuuden seura, eikä Jäniksenselkäisen kirjallisuuden seura.)

Tapahtui sellaistakin, että kaupasta kotiin kävellessäni päähäni pälkähti pelottava ajatus, joka sai polveni veteläksi ja tuotti vatsanpohjaan ilkeän muljaisun. Mitä jos päädynkin olemaan yksinäinen? En sillä tavalla, että en koskaan enää pariutuisi, vaan siten, että yksinkertaisesti unohdan miten ihmisten kanssa ollaan. Unohdan, miten ihmisiin tutustutaan. En keksi, missä ihmisiä voi tavata. Ja nyt puhun nimenomaan tuttavuuksista ja ystävistä, en parisuhteista. Tämä on todellinen vaara, sillä viihdyn yksinäni oikein hyvin, mutta pidän myös ihmisten seurasta. Karrikoidusti sanoisin, että olen sosiaalinen erakko. Yksinolo ei minua ole koskaan ahdistanut, itse asiassa tarvitsen sitä melko lailla, mutta nyt tajusin, että minulla täytyy olla myös mahdollisuus saada seuraa silloin kun siltä tuntuu. Muuten yksinolosta voi tulla hyvinkin tuskallista. Ystäviä vain ei tässä kaupungissa enää kovin monta elä, yksi hyvä kylläkin.

Kirjaston ilmoitustaululta olin pannut merkille, että maanantaisin täällä on eräässä ravintelissa ilmainen jazz-konsertti. Kotitreenin (mm. punnerrukset toissapäiväisen ahnehtimisen kipeyttämin rintalihaksin, ei mitään herkkua, ei) ja aterian jälkeen suuntasin sitten jatsin pariin. Mukavaa oli, vaikkakin kaikki 30 istumapaikkaa oli varattu. Seisoskelin pirtelökoneen vieressä sitten vähän kiusaantuneena. Olisin voinut napata strösselipurkista suun makeaksi, mutten tohtinut. Bändi oli hyvä yhdistelmä leppoisutta ja kunnianhimoisuutta, ja musiikki ilahdutti mieltäni kovin, itse asiassa ilahduin oikein kunnolla. Saksofoni on mukavan kuuloinen soitin, itse olen havitellut alttoa, mutta kyllä tenorikin törähtelee miellyttävästi. Bändin lopetettua soitannan pyöräilin aallonmurtajalle ja tuumin, että tämä kaupunki on merta ja jazzia, ja molemmista tykkään. Vielä kiersin läpi parin lehtomaiseman, ihailin merta ja harmaan pilvimaton sävyjä sen yllä ja palasin kotiin.

Ystäväni J soitti ja puhuimme pitkään. Koska molemmat olemme yrittäjiä ja samalla alalla, puhumme paljon bisnekseen ja alaan liittyvistä asioista. Se on innostavaa mutta vähän harmillistakin, sillä parhaat keskustelut J:n kanssa ovat koskeneet aivan muita asioita. Ystävyys tuntuu enemmän ystävyydeltä, kun ei puhuta liikaa alasta.

Tänään on vuoden pisin päivä, ja sen kyllä huomaa. Kello on 22:20, ja aurinko oranssoi pilvet vieläkin. Kesäpäiväntasauksesta alkaa kesä!

Mainokset
Kategoria(t): arki, ruoka. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta artikkeliin: Monokromaattinen ruokavalio, osa 1: Oranssi ruoka

  1. Pandora sanoo:

    Hassua kuinka samojen asioiden kanssa pähkäilemme, mutta silti siinä missä sinä nautit yksinolosta, minä saan todella kamppailla sen parissa, että osaisin tehdä asioita vain itselleni ja siinä missä sinä kaipaat ystäviä minulle ystävyydet ja ystävystyminen on luontevaa, aina on joku jolle soittaa, joku jota tavata.

    Kyllä sinä vielä kotiudut sinne, tutustut uusiin ihmisiin, luota vain itseesi. Miten tuollaisen taidon voisi unohtaa, tutustua ihmisiin? Ala harrastamaan jotakin, ehkä se auttaa, yrittäjän työssä on se ikävä puoli, että työyhteisö jää puuttumaan, sitä itsekin kaipaan.

    Mutta haastavaahan tuo voi olla, ymmärrän toki. Pitää vain luottaa, että kyllä se siitä. Olin itse juuri vähän aikaa sitten katsomassa ystäväni bändiä ja kuinka tuskastuttavaa se on olla yksin ventovieraiden ihmisten parissa. Jos en nauttisi musiikin kuuntelemisesta olisin melkeinpä halunnut juosta kotiin karkuun sitä tunnetta.

    Hei voihan tuon J:n puheet muuttua vielä, ehkä hänellä vain oli tarvetta tällä kertaa jakaa työasioita.

  2. tikitys sanoo:

    Ihmisten väliset erot ovat kiinnostavia. Minä viihdyn pitkälti yksinäni, ja ihmisten seura ei varsinaisesti energisoi minua, paitsi jos olen saanut valita seuran kokonaan itse. Tarkoitan siis hyviä ystäviäni.

    Toisaalta sitten taas en mitenkään pelkää ihmisiä tai ole ujo tai arka tai hiljainen. Kissa taas oli samalla tavalla sosiaalinen kuin sinäkin, mutta pelkäsi ja arasteli ihmisiä. Tämä oli minusta aina todella erikoista.

    J:n kanssa tulee puhuttua lähes aina työasioista, täytyy varmaan ottaa asia esille ja sanoa, että mitä jos nähtäisiin ja pantaisiin työasiat vähäksi aikaa sivuun.

    Palkkatyöläisen elämästä minäkin kaipaan työkavereitani, en työn sisältöä sinänsä, mutta sitä sosiaalista puolta, että lounaalla juteltiin ja muutenkin höpistiin kaikenlaista.

    • Pandora sanoo:

      Ihmiset kaiken kaikkiaan ovat kiinnostavia ja erilaisuus niin se on vain meidän yksilöllisyyttä. Siis valikoivaa sorttia olet, ehkä se on ihan hyväkin niin, itse kykenen kyllä pinnallisiin suhteisiin ihmisten kanssa, mutta todellisuudessa kyllä läheisissä ystävissä on aivan erilainen tatsi, en oikein aina jaksa vaivautua pidemmän päälle, jos en todella pidä jostakin ihmisestä vaikka sosiaalinen olenkin. Liekö tunneälyn varjopuolia, että joskus vain ei jaksa, jos ei pääse syvempään yhteyteen toisen kanssa.

      No siinä en ole kissasi kanssa samanlainen, minä en aristele tai pelkää ihmisiä, tein sitä toki joskus aikoinaan. Ehkä sitä on ammatin kautta tullut varmuutta sen verran enemmän, että ihmisten kanssa on luontevaa. Jännittäjä toki olen, siitä on vaikea päästä eroon.

      Niin mitä me olemme lapsuudessamme kokeneet, voisiko nekin vaikuttaa, samoin minkälainen luonteemme todellisuudessa on.

      Kiitos kun muistutit tästä lounaskeskusteluista, se oli okei, jos oli kiinnostavia työkavereita, mutta pääsääntöisesti en jaksanut koskaan sitä small talk meininkiä. Enkä sitä, että piti miellyttää työkavereita tavan vuoksi, siinä suhteessa olen aina ollut hieman kylmä ihminen, jos ei kiinnosta niin ei kiinnosta. Yrittäjänä se on erilaista, asiakkaat kiinnostavat työn kautta, mutta se onkin sitten aivan eri asia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s