Tuulenkoura

Joskus nuorempana yritin vangita kuviin sen, mitä en osannut pukea sanoiksi: tämän kaupungin tavattoman vehreyden ja sen tuuliset taivaat. En oikein onnistunut, paitsi vahingossa, diakuvin jotka otin kun olimme veljemme kanssa laskemassa pientä koskea soutuveneellä. Niissä kuvissa on se sama tuuheiden suurten lehtipuiden ja syvänsinisen taivaan yhdistelmä, jonka olen kokenut kauniiksi luita ja ytimiä myöten. Kuvissa taivaalla näkyy tuulenkouria, ohuita viirumaisia cirruspilviä, jotka enteilevät kylmän rintaman lähestymistä. Niissä kuvissa näkyy kesän, vauhdin, tuulen ja vedenpärskeen riemu.

Tänään on luonnonkukkien päivä. Suunnittelin alustavasti osallistuvani luontoretkelle läheiseen saaristoon, mutta aamulla satoi, ja jotenkin muutoinkin olin haluton lähtemään. Syynä oli ehkä se, että yhtäältä halusin levätä, ja toisaalta minulla ei ole varsinaisia luontoretkivarusteita, paitsi halvat saappaat ja liikelahjaksi saatu reppu. Farkuissa ja kesätakissa luontoon lähteminen olisi tuntunut turistimeiningiltä, ja lenkkeilypuvussa taas olisin näyttänyt itäeurooppalaiselta mafiosolta. Vaatekaappiani katsomalla ei arvaisi, että olen niinkin kiinnostunut luonnosta kuin mitä olen. Retkellä olisi voinut tavata ihmisiä ja siten torjua tätä erakoitumista, mutta hyvä näinkin. On joku raja siinä, mihin voi itsensä pakottaa ja mihin ei.

Saattaa olla, että työni rasittaa minua enemmän kuin aavistan tai haluan myöntää. Vetämättömän olon ja suussa tuntuneen kummallisen metallin maun poistuminen vei koko lauantaipäivän (jaa, se mutteripannu on muuten alumiinia, ja alumiinihan ei kai ole niitä terveellisimpiä metalleja, joita voi elimistöönsä lykätä).

Tänään olikin sitten mainio päivä. Ajoin vanhalle teollisuusalueelle ja kuvasin muutamia surrealistisia näkymiä hylätystä paineastiasta ja keskellä aavaa kalliota olevasta arvoituksellisesta betonimuurista, jossa oli reikä kuin tykillä ammuttuna. Kun reiästä paistoi sininen taivas, oli näkymä kuin jostakin Magritten maalauksesta. Kalliolla kasvoi kukkiakin: maksaruohoa, ruohosipulia, hiirenvirnaa, metsäorvokkeja, jotain keltaisia kukkia ja toisenlaisia keltaisia kukkia (kasviota ei tullut mukaan, joten en osaa tämän tarkemmin teille niistä kertoa). Yritin pokkarillani kuvata niitä, mutta kukkien teriöt ylivalottuivat aina. Päättelin syyksi sen, että kukat heijastavat näkyvän valon lisäksi ultraviolettisäteilyä, josta digikameran kenno ei tykkää vaan ylivalottuu. Tai voi olla, että en vaan osaa, ja että pokkarin kykyjen rajat tulivat vastaan. Ollapa järjestelmäkamera ja hypermakrolinssi. No, niitä en sitten ehkä jaksaisikaan kanniskella. Säästyvätpähän nekin rahat vaikka riutta-akvaarioon, josta haaveilen.

Kuvasin myös maksimitelellä Suursaaren. Siellä se möllötti keskellä Suomenlahtea kuten aina. Tuuli piiskasi niemennokassa, aurinko paistoi, ja oli oikein mukavaa. Jatkoin siitä sitten matkaani erinäisten epätodellisen oloisten betonisäiliöiden ohi, joiden takaa löysin kuivalle maalle säilötyn hinaajan. Ikuistin senkin merirokkoineen kaikkineen.

Pyöräilin edelleen yrttipuistoon ja nypersin yrttejä ja nuuhkin antaumuksella sormiani. Ketään muuta ei puistossa ollutkaan, joten eipä tarvinnut itseään rajoitella. Sitruuna-joku, olisiko sitruunamelissa, oli oikein hyväntuoksuinen, samoin eri mintut ja ennen kaikkea hopeanharmaa curry-yrtti, jossa oli nimensä mukaisesti curryn aromi.

Siitä pyöräilin eteenpäin ja kuvasin Leninin patsaan, jonka pyöreä otsa möllötti kukkapuskan aukosta.

Muodostan itselleni riskin liikenteessä. En kääntele päätäni tarpeeksi, koska niskaan koskee päätä kääntäessä. Kotikunto-ohjelmaani kuuluvat leuanvedot myötäotteella ovat kai jäykistäneet niskani tai jotain.

Yrittipuutarhassa ollessani Kissa yllättäen tekstasi ja ilmoitti jostakin lehdessä olleesta uutisesta. Kommentoin sitä, ja hän kertoi viettävänsä melankoliapäivää. Tokihan hoksasin, että nyt minun pitäisi osoittaa myötätuntoa, mutta en sitten kuitenkaan tehnyt niin aivan suoraan, tyyliin ”se kuuluu elämään ja on minullakin toisinaan ikävä sinua”, vaan kertoilin ystävälliseen sävyyn mitä olen tehnyt tänään. Aivoni vain eivät taipuneet riittävän nopeasti muodostamaan havainnostani (Kissalla on ikävä minua ja hän tarvitsee myötätuntoa) toimintaa (emppaa, emppaa, mies). Toki voisin perustella, että emmehän me ole enää suhteessa, mutta toisaalta tämä kuvio on kyllä parisuhteissanikin toistunut: havaitsen toisen tarpeet nopeasti ja tarkasti rivien välistäkin, mutta niihin vastaaminen on vähän hitaanlaista. Syytän asiasta testosteronia ja sukupuoltani, vaikka tämä onkin tietenkin vastuunpakoilua. Sekin voi olla syynä, että panen enemmän painoa ruumiin kielelle ja tunteiden keholliselle ilmaisulle kuin sanoille, koska teen työtä aika lailla sanojen parissa. Sanat voivat olla peilejä ja savua, ne voivat luoda todellisuuksia tyhjän päälle (pannaan tähän taas yksi linkki Magritten maalaukseen, joka kuvaa asiaa hyvin), mutta keho ei valehtele. Kissan tunneilmaisu oli niin sanoihin perustuvaa ja ruumiillisesti hillittyä, että en ehkä ottanut sitä riittävässä määrin todesta. Ex-vaimoni taas muun muassa paiskoi vihaisena kuppeja seinään. Voi olla, etten koskaan riittävästi nollannut avioliittoni aikana muodostuneita oletuksiani siitä, miten nainen käyttäytyy ollessaan vihainen tai iloinen tai tyytyväinen tai mitä ikinä.

Mutta Kissan ominaistuoksusta pidin, se oli kuin lämmin pyöreä kivi kämmenellä.

Pandora kyseli ja kommentoi paljon edelliseen merkintääni, olen vastannutkin, mutta huomaan tehneeni niin itsekseni puhuen. Eipä silti, hyviä kysymyksiä olivat ne.

Mainokset
Kategoria(t): arki. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Tuulenkoura

  1. Pandora sanoo:

    Niin sanat ovat opittuja ilmaisumuotoja, joilla osoitamme sen, mitä tunteemme meille kertovat. Ne ovat aina hyvin rajallisia, koska vaikka minun sanani minulle kuvastavat minulle lähes täydellisesti sitä, mitä minä koen on kuulijalla sanoista aina oma kokemusmallinnuksensa sanoista ja silloin hän kuulee toisenlaiseksi tarkoittamat sanat aina omasta näkökulmasta. Näin ollen sanojen painotus ja merkitys muuttuu.

    Kun ajattelee sanaa rakas, minulle se voi olla hyvin voimakas, aito tunnesana, josta saan miellyttävän olotilan. Minulle sana tuo mieleen muiston, jossa minulle sanottiin, olet minulle hyvin rakas, kaikkein tärkein maailmassa ja minä uskoin siihen. Sinulle se voi olla muisto riitatilanteesta, jossa sinua on painostettu ilmaisemaan itseäsi väärällä tavalla, jolloin sinulle voi tulla nämä sanat mieleen: Miksi sinä et koskaan sano rakastavasi minua, näyttäisit tunteesi, sinä olet minulle rakas, mutta minusta tuntuu, että et välitä minusta. Tarkoitus sanalla rakas on aivan erilainen, jolloin viestintä ontuu.

    Mutta siinä olen erimieltä kanssasi, kehokin valehtelee, sillä me opimme käyttämään kehoamme tietoisesti ja manipuloimaan eleitämme hallitusti ja koska tulkitsemme kehoviestintäämme myös temperamenttimme perusteella siihen on hankala luottaa. Ihminen kykenee alitajuisesti käyttämään hyväksi eleitä, joita hän tietää toisen arvostavan tai joilla hän saa halutun käyttäytymismuodon toisessa ihmisessä aikaiseksi. Joten jos näet toisen ihmisen tekevän jonkun eleen, siinäkin voi viestinnässä tulla virheinformaatiota.

    Se mihin voi luottaa on energia. Miten tunnekehomme reagoi toiseen ihmiseen. Mitä aistimme toisesta ihmisestä. Meidän tunnekehomme ei valehtele, energiamme ovat aina aitoja ja jos opimme tulkitsemaan energioita tietoisesti alamme oppimaan ihmisistä paljon, itsestämme enemmän, jolloin viestinnästä muodostuu automaattisesti aitoa, luotettavaa. Näemme tietoisen toiminnan sisälle.

    Hassua, että mainitsit tuon kokemuksesi Kissan kanssa. Muistan tuon tilanteen, kun lasteni isän kanssa väliltämme katosi energia. Kun fyysinen kosketus tuntui laimealta, lähes vastenmieliseltä. Vaikka kaiken muun olisi saanut korjattua niin en usko, että olisin saanut tunnekehoani oppimaan nauttimaan toisen kosketuksesta vaikka mieleni olisi sitä halunnutkin.

    Ja hei, vaikka kommentoin niin vastaukset voi antaa itselleen sopivalla katsomalla tavalla. Aina kaikkea ei tarvitse ääneen perustella. Sinulle ne pohdittavaksi oli tarkoitettu.

    • tikitys sanoo:

      Sanoilla kyllä jaksaa fuulata ja hämätä pitkään, jos haluaa. Kehon kielellä ei oikein voi valehdella kovinkaan kauaa, sillä keho on paljon vähemmän hallinnassamme kuin sanat. On mikroeleitä ja makroeleitä ja tekoja, on lihasjännityksiä ja rentoutumisia, on äänensävyjä (keho tuottaa äänenkin) ja kasvonilmeitä. Sellaista pakettia on aika vaikea pitää kasassa kauan ja johdonmukaisesti, jos haluaa antaa epäaitoja viestejä. Teeskentelyy väsyy todella nopeasti.

      Omasta mielestäni käsitteet ”energia” ja ”tunnekeho” ovat sen verran laveita, etten niitä käytä, mutta kuitenkin puhumme varmaan samasta asiasta: sanattomasta viestinnästä ja viestien vastaanottamisesta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s