Konsertto miljoonalle vuvuzelalle, Ö-duuri

Anonyyminä kirjoittamisessa on paljon hyviä puolia, mutta silti toisinaan pelkään sitä, että minut tunnistetaan. Turhaan varmaankin, enkä sitäpaitsi lavertele kuitenkaan toisten ihmisten asioista väärällä tavalla. Lukijoitakin on, muttei kuitenkaan niin paljon, että kokisin sattuman matematiikan olevan minua vastaan.

Kirkontornin kello on jämähtänyt osoittamaan viittä vaille yhtätoista. Toisinaan siinä palaa taustavalo, toisinaan ei. Mitään logiikkaa ei tunnu olevan, mutta ehkä syypää on jokin neuroottinen valokenno, yliherkä sammuttaja ja sytyttäjä. Juuri nyt kellotaulun valo sammuksissa. Päivemmällä vaahterat ripottelivat asfalttipihan täyteen pikku bumerangeja, ja jalava siemensi ilmavirran täyteen pyöreitä kieppujia, jotka sitten tuulenpyörteen ajamina kasautuivat betonivallia vasten. Hyödytöntä lisääntymisen yritystä, hedelmätön maaperä ei myötää, ei ravitse juurta. Olisipa minulla parveke, kasvattaisin noista siemenistä bonsaipuita.

Töissä bumerangina palautunut työ olikin vain toimitettu uudelleen soveltuvin osin, eli hälytys oli väärä. Osa tekstiin tehdyistä muutoksista oli täysin turhia, mutta pari hyvääkin oli mukana. Otin ne iloisena vastaan. Mitä enemmän kehityn työssäni, sitä helpompaa minun on antaa arvo toistenkin oivalluksille. Ennen halusin aina olla paras, ja ärsyynnyin jos töihini koskettiin (mutten näyttänyt ärtymystäni, se olisi ollut typerää). Nyt olen saavuttanut tason, jossa voin olla rauhassa, arvostaa itseäni, iloita osaamisesta ja hyödyntää sitä omasa työssäni. Kukaan kun ei ole yksin. Kuulin erään todella hyvän levyn äskettäin julkaisseen artistin sanovan haastattelussa, että ”ei tällaisia levyjä yksin tehdä”. Niin sen täytyy olla, vaikka nykyisenä huippuosaajia palvovana aikana yksittäinen ihminen usein valokeilaan nostetaankin.

Ihmissuhteet muodostavat systeemeitä: minun olemisen tapani ja tekoni vaikuttavat puolisooni ja hän vuorostaan minuun. Eronkin jälkeen jotain hajonneesta suhteesta jää toimimaan systeeminä – esimerkiksi minulla ja ex-vaimollani on riittävän ystävälliset ja läheiset välit, jotta lapsen asioista päättäminen sujuu hyvin, mutta tietyt kipupisteet ovat olemassa, ja niitä osaamme välttää.

Mietin, mitä mahtaa tapahtua, jos ei eroa riittävän pontevasti, jos yrittää erota kovin siististi ja säyseästi, muttei kuitenkaan irrota itseään henkisesti toisesta täysin. Siisti ero on mahdollinen, mutta irti on itsensä kuitenkin leikattava. Kissan tuttavapiirissä oli mukana hänen tuplaeksänsä perheineen ja ex-mies (ja myöhemmin hänkin perheineen). Sosiaalisesti joustavana ihmisenä Kissa luovi tässä varsin hyvin, tosin nyt jälkeenpäin olen miettinyt, onko tällainen ihan tavallista. Mietin myös sitä, pitikö Kissa tilannetta yllä sittenkin omalla kustannuksellaan, omat vihan ja kaunan tunteensa tukahduttaen. Vihaa ilmenee erossa aina, jos ei heti ja selkeästi, niin viiveellä ja yllättäen, ärhäkkäänä ja syövyttävänä kuin kemikaalionnettomuus. Nyt sitten minä saatan olla Kissan entistenkin erojen vihan tunteiden kohde, jotenkin intuitioni sanoo niin. Täytyy siis olla edelleen Facebook-paastolla ja hyvin etäällä. Tekee se minullekin hyvää, mitä sitä turhaa itseään kiduttamaan (paitsi ikävissään, mutta turhaa ikävää ei kannata ruokkia tai se syö koko miehen).

Mietin myös, mitä rakkaus ja rakastuminen on – tämähän on se kliseisistä pohdinnoista suurin, ja monta vetelää runoa ja biisiä on aiheesta kirjoitettu. Silti asiaa kannattaa pohtia vakavasti ja vereslihaisesti, niin tärkeä asia kuitenkin on kyseessä. Bruce Fisherin kirjassa Jälleenrakennus, kun suhteesi päättyy, on seuraava määritelmä: ”Rakkaus on lämmin tunne, jonka kohdistat ihmiseen, joka vastaa neuroottisiin tarpeisiisi”. Kissan rakastuminen minuun olisi helppo tulkita tältä kannalta (ja omat aiemmat rakastumiseni), mutta samalla se tuntuu riistävän arvon koko Kissan rakastumiselta. Kirjassa kerrotaan myös eri rakastamisen tavoista, ja mainitaan, että tarvitseva rakastamisen on tavallinen rakastamisen tapa eron jälkeen: epäkypsä, riippuvainen ja omistushaluinen. Ehkä Kissan suunnaton, tukahduttava tarvitsevuus ja ne tarkat rajat ja askelmerkit, jotka hän minulle vaivihkaa asetti, eivät olletkaan seurausta yksinomaan minun kelvottomuudestani ihmissuhteeseen vaan myös seurausta hänen omasta hajallaolostaan eron jälkeen. Enkä minä sitä tietenkään hoksannut, minä pidin Kissaa viisaana ja älykkäänä naisena, joka on aina vahva, aina tilanteiden tasalla ja usein edellä. En ehkä koskaan nähnyt hänen heikkouttaan, eikä hän sitä minulle näyttänytkään, sillä hänen tunneilmaisunsa oli hyvin hillittyä (toisin kuin minun tai ex-vaimoni, joka saattoi paiskata raivostuessaan kuppeja seinään [ystäväni J ideoi, että suuttuessaan voisi heittää kananmunia vessan seinään, mutta pakata munat Minigrip-pusseihin, jottei tulisi sotkua]).

Olen suhteellisen onnellinen ja haluan pysyä sinkkuna. Suhteessani Kissaan käytin järkeäni työkaluna ja kaivoin sillä itselleni syvän itsepetoksen kuopan. Kissa taas käytti tunteitaan lapiona ja kaivoi niin ikään niillä itsepetoksen kuopan. Vahvuuksiaan voi käyttää itsensä pettämiseen hyvin tehokkaasti.

Mainokset
Kategoria(t): arki, ero, oivalluksia, rakkaus, suhteet, viha. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

8 vastausta artikkeliin: Konsertto miljoonalle vuvuzelalle, Ö-duuri

  1. Pandora sanoo:

    Loppuviimein mitä sinä sellaista kirjoitat, jota et olisi valmis toiselle sanomaan suoraan. Mutta anonyymiydessä on puolensa tiedän.

    Kritiikkiä omasta työstä ja muutosehdotuksia on joskus vaikea ottaa vastaan, mutta kyllä siihenkin tottuu, että ne projektit ovatkin yhteistä omaisuutta, toisten hyväksi tehtyjä eikä omia lapsia. Niin loppu viimein hyvin harvoin mikään on puhtaasti omaa käsialaa, missään osa-alueessa elämässämme. Kyllä niin moni on yhteistyön summa. Lapsellisissa eroissa on aina se ikävä puoli, että silloin asiansa tulee hoitaa riittävän maltillisesti ja hyvin, jotta välit säilyvät. Sekin on ehkä ihmistyypistä kiinni, ei minulla ole ongelmia ei niin Hänen kuin ravunkaan kanssa. Voin soittaa kummalle tahansa ja pyytää palvelustakin. Ravun kanssa suhde päätyi hyvään ystävyyteen. Tiedä sitten kuinka paljon tulevaisuudessa tapaamme, sen näkee sitten. Mutta se ei ole enää sidoksissa eroomme tai suhteeseemme.

    Ehkä siisteissä suhteissa tuo eroonleikkautuminen tapahtuu vaivihkaa. Itse olen siteeni katkaissut viimeistään nyt. Kyllä sosiaalinen kanssakäyminen on mahdollista, mutta jos esimerkiksi Kissalla on vielä kaunoja jäljellä niin kiduttaako hän alitajuisesti itseään yrittämällä olla parempi ihminen. Kyse on siitä, että jos nauttii noiden ihmisten seurasta niin tottakai heidät voi elämässään pitää. Itse esimerkiksi en pitänyt koskaan Hänen suvustaan, miksi pitäisin yhteyttä keneenkään heistä, mutta lähes rakastin ravun veljeä (homo) ja kyllä minä hänen luonaan tulen vierailemaan ja hän on aina tervetullut tänne vaikka erosimmekin.

    Viha on ehkä liian voimakas sana, itse käyttäisin eron jälkeistä kaunaisuutta, katkeruutta. Joka kuvaa omia alhaisia tunteitanikin. En päästä niitä esille, mutta tiedän, että siellä ne vielä jokusen aikaa ovat. Kyse on kuitenkin siitä, mitä itse haluan kokea. Haluanko olla negatiivinen vai päästänkö irti siitä tunnetilasta. Toki myönnän, että tiettyjä asioita on tuolla pinnan alla, mutta yritän suhtautua niihin kuin äiti suhtautuu uhmaikäiseen lapseensa. Maltilla ja kärsivällisesti lähtemättä mukaan tunnepurkauksiin.

    Sinulla selvästi on käsittelemättä muutamia asioita Kissasta, se tulee aikanaan, hyväksyntä toisen olemassaolosta. Olen ihmetellyt itsessäni sitä kuinka vähän Hänen asiat loppuviimein minua kiinnostaa. Mitä hän tekee, missä hän on. Tiedän Hänen uudesta suhteesta, mutta hyväksyn sen täysin. So what, hyvä että miehellä on joku.

    Niin rakkaus tosiaan on siirappia, mutta jotenkin minusta se onkin sen kaiken a ja o, mutta kuinka ilmentää omassa elämässään tuota onkin aivan eri asia. Aika julma ajatus tuo neuroottisten tunteiden siirtäminen toiseen ihmiseen rakkauden avulla. Tässä vaiheessa tunnistan valitettavan hyvin oman rakkauden nälkäni, jonka täsmäaseen tavalla kohdistin suoraan rapuun. Voi mies parkaa ja voi minua itseäni.
    Mutta tuokin on vain osa määritelmä, osa totuus. Rakkaudessa ja yhteydessä toiseen voi olla hyvin paljon hyvääkin vaikka perusta onkin väärä, vaikka kaikki perustuukin turvanhakuisuuteen.

    Kuullostaa siltä, että Kissasi kaipasi rakkautta, sitoumusta ja perhe-elämää ja se saneli hyvin paljon hänen toiveitaan. Ehkä koit sen ahdistavana, koska itse et ollut valmis samaan, olisitko kenenkään kanssa loppuviimein. Muista parisuhteessa on aina kaksi osapuolta. Aina.

    Meissä jokaisessa on heikkouksia, temperamenttimme on erilaisia, mistä siis löytää yhtälö, kaksi ihmistä, jotka täydentävät toisiaan, sopivat yhteen juuri sellaisina kuin ovat. Siinäpä on kohtalolle jälleen tehtävää annettavaksi.

    Niin luulen, että sitä tietää sitten kun on jälleen valmis luottamaan toiseen ihmiseen, päästämään toisen ihmisen vaikuttamaan omaan elämään. Ja toisaalta joskus kohtalo asettaa eteemme ihmisen, jonka kanssa on taas kaikki niin hienosti, että unohtaa kaiken aiemmin sopimansa, mutta jos sellaista sattuu niin antaa mennä vaan.

    Siihen asti kannattaa vain nauttia vapaudestaan.

  2. tikitys sanoo:

    Hauskaa, että tässä kommenttien sinkoillessa yritämme ikään kuin opettaa toisillemme jotain sellaista, jonka itse tiedämme tai uskomme omalla kohdallamme todeksi. On varmasti niin, että ihmisten väliset erot ovat huomattavasti suurempia kuin yleensä luullaan, ja siksi se, miten vaikkapa minä asiat koen ja millaisissa tilanteissa minä tunnen oloni mukavaksi, ei välttämättä löydä vastinpintaa toisessa ihmisessä. Silti on mukavaa lukea muiden, täysin erilaisten ihmisten kokemuksia ja ajatuksia suhteista, koska niistä voi oppia: ahaa, noinkin voi ajatella; kas, en ole ajatellutkaan asiaa tuolta kantilta jne.

  3. Pandora sanoo:

    Minusta se on enemmänkin sitä, että haluaa antaa toiselle oman näkökulman. Meidän kahden kirjoittelussa ero on vähintään se, että minä katson asioita feminiiniseltä näkökulmalta sinä taas maskuliinisestä. Tosin muitakin eroja on.

    Onko se opettamista, tuskin, omat motivaationi eivät ole muokata sinun ajatuksia omani kaltaisiksi tai sanoa ei kun asia on näin. Päinvastoin joskus on huvittavaa, kun voisi sanoa, että hei juuri noin minäkin olen kokenut, mutta oletko koskaan ajatellut sitä tältä kannalta.

    Jokainen ihminen on yksilö, temperamentti on jokaisella lähes identtinen, sen lisäksi kulttuurilliset, kokemusperäiset ja kasvatukselliset erot muokkaavat meitä erilaisiksi. Ihmismieli on valtavan laaja, upea kokonaisuus, jos siihen lisäisi vielä karmalliset ja sielulliset ajatukset niin aiheesta voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan ja silti siitä vain raapaisi pintaa.

    Niin kai sitä sitten parisuhteessa olisi tärkeää, että toinen ikäänkuin olisi samankaltainen, mutta silti täydentäisi niitä omia vajaavaisuuksia. Siksi oikeastaan minusta kumppanin etsiminen on täysin turhaa, koska ne kemiat joko vain on tai ei ole, paljon toki voi muokata, mutta kyllä se sopivuus on kuitenkin se a ja o.

    Niin kommunikointi on mielenkiintoista. Eikö vain.

    • tikitys sanoo:

      ”Kemia” on kyllä kiintoisa asia, silloin kun sitä on, niin se on hyvin voimakasta. Ja aivan eri asia kuin toisen kokeminen puoleensavetäväksi tai kiinnostavaksi.

      Kissa joskus sanoi, ettei ole koskaan tavannut miestä, joka ajattelisi niin miehisesti kuin minä. Se oli erikoista, koska en ole koskaan kokenut olevani ns. perusmies, inhoan kaikenlaista äijäilyä ja vastaavaa miehisyyden ylikorostamista ja latistamista. Voi olla, että koska maailmankuvani on niin luonnontieteellis-rationaalinen (niin oli Kissankin kyllä), että ajatteluni vaikuttaa siksi erityisen maskuliiniselta. Yleensä kyllä varon asioiden luokittelua miehinen-naisellinen-akselille, koska se voi olla usein liian yleistävää.

      Mutta juu, kiintoisaa on.

  4. Pandora sanoo:

    Niin minä olen parikin kertaa elämässäni kokenut mitä tuo kemia on, ravun kanssa sitä todellakin oli, mutta suhde ei voi perustua pelkälle kemialle vaan kaikessa on tärkeää kokonaisuuden ja balanssin löytäminen. Kemia kantaa vain hetken, mutta jos joku muu osa-alue on pielessä niin loppuviimein eipä suhteesta mitään käteen jää.

    Mietin mikä tuo miehinen ajattelutapa on? Jos asiaa ajattelee maskuliinisuudella eli vasemman aivolohkon toiminnalla niin silloin sinä olisit analyyttinen, niin sanotusti järkeilyllä, pohtimisella toimiva ihminen. Kun taas feminiinisyys on luovan ratkaisun ja tunteiden kehto. Mutta miehisyys liitetään usein myös suureen egoon, jolloin ihminen ajattelee hyvin minäkeskeisesti ja perinteisen arvomaailman näkökulmasta. Mutta toisaalta kun ajattelee miehisyyttä sanana ja merkityksenä silloin tulee mieleen perinteinen miehinen ajattelu, jolloin miehen tehtävä on huolehtia turvallisuudesta, käytännön toimivuudesta, asioiden toimivuudesta.

    Kuinka paljon sinä annat tunteillesi valtaa? Järkeistätkö kaiken, pyrit näkemään kokonaisuuden ja ymmärtämään tapahtumat. Juuri se ymmärtämisen tarve on ehkä maskuliinisuuden merkki. Femiiniyyteen kuuluu minusta myös ennalta-arvaamattomuus, intuitio, luovuus.

    Mitään asioita ei oikeastaan voisi luokitella, on olemassa liian vähän aikaa ja liian vähän määritelmiä, jotta oman luokitelman kykenisi selittämään ilman väärinkäsityksiä.

    Muistan erään tarinan eskimoista. Se kuvaa hyvin meidän tarvetta aina selittää kaikki. He sanoivat, että ihmisellä on tarve ajatella auringon nähdessään onpa upea auringonpaiste. Miksi? Eikö vain voi mennä ulos aistia auringon ja jättää määrittelyn, ylimääräisen ajattelun? Ehkä.

    • tikitys sanoo:

      En koskaan tullut kysyneeksi Kissalta, että mitä hän kommentillaan tarkoitti. Otin sen kohteliaisuutena.

      Oma suhtautumiseni tunteisiin vs. järkeen (sikäli kun niiden välillä edes tarkkaa rajaa onkaan) on sellainen, että koska tiedän rationaalisen ajattelun kykenevän virheellisiin päätelmiin, niin tiedän myös, että tunteetkin voivat olla yhtä lailla virheellisiä ja harhaanjohtavia. Usein tehdään jako tunteiden ja järjen välille siten, että kuvitellaan toisen kertovan ehdottoman totuuden, mutta näinhän ei varmaankaan ole. Ihmisessä vain on kova tarve yrittää päästä helpolla, selvittää asiat vähällä vaivalla ja uskoa, että jokin ulkopuolinen taho tai järki tai tunne tai intuitio voi tarjota valmiin ratkaisun asioihin. Mutta itse se henkinen työ on kuitenkin tehtävä, ennen kuin vastaus löytyy ja ymmärrys lisääntyy.

      Kullakin ihmisellä on ehkä oma perustaipumuksensa suhtautua asioihin enemmän järjellä tai tunteella. Tästä perustaipumuksesta voi tulla ansa, koska ihminen on itsepetoksen mestari, ja kykenee käyttämään vahvuuksiaan juuri siihen oman minän petkuttamiseen. Näin ainakin luulen tapahtuneen minun ja Kissan suhteessa. Olen alkanut olla sitä mieltä, että olennaista oliskin kyetä liikkumaan sujuvasti järjen ja tunteen välillä, notkeasti ja omaa sisäistä ääntään kuunnellen.

    • Pandora sanoo:

      Minusta kaikkeen tulisi suhtautua kokonaisvaltaisesti (ihastuttava sana), oikeasti jos unohdat tunteet päätöksen teosta, jätät huomioimatta sen, mitä todella sisälläsi haluat, mutta auta armias, jos seuraat vain tunteitasi niin pian huomaat olevasi niin sekaisin, että et enää tunnista itseäsi. Toisaalta olisi myös järjetöntä kuunnella kokemuksen ääntä ja ottaa huomioon erilaiset muuttuvat tekijät, mahdollisuudet, riskit ja olosuhteet. Niin päätöksenteko voi olla joskus haastavaa.

      Ja jos ajattelee, että kyse olisi toisesta ihmisestä, pitäisi vielä ottaa toinen ihminen huomioon. Tehdä kompromisseja, ratkaisuja, jotka miellyttävät molempia. Tässä valossa tuo intuitiossa kulkeminen tuntuu ihan miellyttävältä vaihtoehdolta. Huomattavasti nopeammalta ainakin.

      Ilmankos se iisakin kirkon rakentaminen kesti, tuskin fyysisestä työstä kiinni oli vaan siitä, että päätettiin, mitä työtä tehdä. Niin ihmiset todellakin haluavat valmiita vastauksia elämäänsä, minä jos joku sen tiedän. Valitettavasti. Siksi työssäni pyrin opettamaan ihmiset ajattelemaan itse. Vaikeaa, koska oikeasti totuus on, että ihminen on itse tekojensa summa, hänen elämänsä muokkautuu melko pitkälle sen mukaan, mihin hän uskoo kykenevänsä ja mitä hän uskoo ansaitsevansa. Kylmä toteamus, tiedän.

      Niin kun ajattelee, eroa, mistä me puhumme. Kyllähän kaikki ajatukset päästään voisi helpostikin sivuuttaa. Olla miettimättä koko asiaa ja jatkaa elämää, mutta valitettavasti minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Todellakin henkinen ymmärrys tapahtuneelle on löydettävä.

      Hyvä huomio tuosta, että perustaipuksestaan voi tulla ansa. Aikoinaan olin koulutuksessa, jossa sanottiin, että ne vahvuudet, mitä meillä on voi helposti kääntyä heikkouksiksemme ja todellisuudessa jos haluamme uusia näkökulmia elämäämme meidän tulisi nähdä heikkouksiemme todellinen tila ja kääntää ne voitoksemme. Jäin pohtimaan tuota pitkään, kunnes se loppuviimein avautui minulle.

      Tuossakin olet oikeilla jäljillä, jokainen asia pitäisi painottua kultaiseen keskitiehen, me tarvitsemme molempia sekä tunnetta ja järkeä, jotta asiat toimisivat. Feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta, käsikädessä. Ja kaikkihan on loppuviimein harjoituksen tulosta, kokemusta kertyy ja loppuviimein vaivalla opeteltu toimintatapa muuntuu automaatioksi.

      Kiitoksia pohdinnoistasi. Ne antavat mukavaa piristystä päivään.

    • tikitys sanoo:

      Sitten on vielä intuitio, tuo tunteen ja järjen yhdistelmä, josta blogi nimeltä Ajattelun ammattilainen kirjoittaa aika nasevasti, joskin minun makuuni ehkä vähän paasaten ja keulien ja yleistävästi. Silti intuitiossa minua viehättää kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että intuition toimiminen edellyttää, että henkinen työ on tehty, eli toimiva intuitio ei ole taivaan lahja. Toisekseen tiedän, että ainakin ammatillisessa mielessä intuitio toimii erittäin hyvin, juuri mainitsemastani syystä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s