Sokeria haavoihin

Tyttären kevätjuhla oli hauska, ja todistusten jaon yhteydessä tytär sai vielä stipendinkin. Se oli hänen toinen stipendinsä, ja samasta ansiosta taas kerran, eli sosiaalisesta taitavuudesta ja reilusta kaveruudesta. En osannut odottaa tätä toistamiseen, ja kun opettaja alkoi puhua stipendien jakamisesta, en tohtinut laittaa kameraa päälle – se olisi vaikuttanut optimistiselta (mutta eihän sitä olisi kukaan huomannut). Niinpä sitten tuli kiire kuvata, ja sain kuin sainkin yhden otettua. Eipä elämää ja tähtihetkiä oikeastaan tarvitse dokumentoida niin tiiviisti kuitenkaan, sillä kuvaustapahtuma tuo teknisen laitteen ja sen vaateet tilanteen välittömän kokemisen tilalle, ja tallentuneesta kuvasta tulee perusta, jonka päälle muisto rakentuu sen asemesta, että se rakentuisi välittömälle läsnäololle.

Kevätjuhlassa oli erikoinen kaksoisvalotus: kaksi vuotta sitten olin tyttäreni kevätjuhlassa Kissan kanssa, koska ex-vaimoni lähti kummityttärensä lakkiaisiin. Silläkin kerralla napsahti tyttärelle stipendi, ja hähää, äiti ei ollutkaan sitä näkemässä. Otimme kuvan tyttärestäni koulun edessä vaahteroiden alla (saman tein tänäkin vuonna), ja sitten Kissa sai idean piknikistä. Niinpä ostimme Tiimarista viltin ja vähän tarpeita, sekä kaupasta ruokaa, menimme puistoon ja nautimme kesän alusta. Kissa oli idearikas, ihana ihminen. Tänä vuonna menimme ex-vaimoni ja tyttäreni kotiin ja söimme viinerit. En kehdannut ideoida piknikkejä, koska eksän kanssa se olisi tuntunut vähän teennäiseltä. Isänä olen tietysti onnellinen ja ylpeä. Tytär on taitava juuri niissä asioissa, joita itse olen alkanut vanhemmiten arvostaa: sosiaaliset taidot sekä taito- ja taideaineet. Jotenkin taide tuntuu olevan ihmisyyden ytimessä – jo kauan ennen kuin ihmiset keksivät kirjoitustaidon, he piirsivät luolien seinille ja valmistivat soittimia. Itse olen teknokraatti-humanisti (tai päinvastoin), enkä edes kovin luova, mutta kulttuurin parissa viihdyn. Ja tekniikan, kyllähän polttomoottori ja radiolähetin ovat kulttuuria nekin, vaikkeivät ehkä taidetta (tai ovat ne, jos niihin kätkeytyvän älyn ja kekseliäisyyden ymmärtää).

Nukuin tänään myöhään ja kävin pitkän pitkällä kävelylenkillä. Puistossa atsaleojen tuoksu toi mieleeni Ambre Solaire -aurinkovoiteen lapsuudestani. Piparjuuret levittivät raskaan metistä tuoksua, joka väreilevän kuumaana hellepäivänä olisi varmaan tukahduttava. Edempänä sieraimiani kutitteli merilevä ja meri, tuuli, kallio, hiekka ja nurmi. Menin uimarannalle, jossa aurinkotuolit olivat vapaina, riisuin kengät, hautasin varpaani lämpimään hiekkaan ja lähes-torkuin kotvasen. Kotona kokkasin – ruokahaluni on hirmuinen, vaikka en liho helposti – ja ajattelin mennä vielä uimalaan. Nukahdin kuitenkin sängylleni levolliseen rentouttavaan puoliuneen pitkäksi toviksi. Olipa tervetullutta, vaikka en uimaan ehtinytkään.

Sen jälkeen ajattelin laittaa kirjoja kirjahyllyyn, mutta se meni häslääväksi moniajoksi, koska olin taas nälkäinen, ja nälissäni aloin tehdä kolmea tai neljää asiaa yhtä aikaa saamatta mitään aikaan. Sitten oli taas laitettava lisää ruokaa. On se kumma, että kun ohjeessa sanotaan 4 annosta, niin minä voisin syödä kaiken kerralla. Enpä syönyt, vaan säästin puolet huomiseksi lounaaksi. Ehkä ruumiini haluaa taas tasapainoon, huomasin nimittäin peilistä, että poskeni ovat lommolla.

Lueskelin Fisheriä. Kirjasssa puhuttiin siitä, miten tärkeää on päästää irti entisestä rakastetusta. En oikein haluaisi vielä päästää Kissasta irti. Olen saanut häneltä niin paljon. Jopa ruokakaupassa muistelen hänen kokkausvinkkejään ja kekseliäisyyttään. Ehkä näitä asioita ei tarvitsekaan hylätä, on vain annettava ihmisen mennä, hyväksyttävä, että hän varmasti kärsi suhteemme aikana enemmän kuin minä, ja nyt on minun vuoroni kärsiä. Ja olenhan ollut sillä toisellakin puolella, huolettomana jättäjänä. Veljeni sanoi ex-vaimostani erotessamme, että sit se voi olla hardcoree, kun toinen teistä alkaa seurustella. Kyllä se ex-vaimolleni olikin, kun tapasin Kissan. Kissan tuleva suhde tulee olemaan kova pala minulle, pelottaa kerrassaan.

Olen miettinyt, miten ihmiset sijoituksia tehdessään tekevät riskianalyysejä, mutta ihmissuhteiden kanssa niin ei tehdä. Tai ainakaan minä en ole tehnyt. On ikäänkuin rakastuminen ja rakkaus olisivat riskit nollaavia luonnonvoimia. Mitä rakkauskin mahtaa olla? Viisas ystäväni J sanoi aika laittamattomasti omasta parisuhteestaan: ryhdyimme suhteeseen, koska meillä molemmilla oli syvä tieto ja vakaumus siitä, että tämän ihmisen kanssa haluan viettää loppuelämäni. Ei ehkä erityisen romanttinen kuvaus, mutta tuon täytyy olla rakkautta, joka kantaa läpi kaiken sen hankaluuden ja kulmikkuuden, joka ihmisissä on.

Eksä ja tytär olivat menossa kesän viettoon ja kävivät luonani. Eksä ihastui asuntooni ja sen sijaintiin. Itse näen asunnossani harmituksen aiheen: näkymä ikkunasta ei ole tarpeeksi vehreä. Koskahan oppisin nauttimaan siitä mitä minulla on?

Eilen luin tätä Pentti Saaritsan runoa itselleni monta kertaa ääneen. Viehätyin sen viisaasta surumielisyydestä ja siitä, miten se kuvaa elämän arvaamattomuutta. Tänään taas voisin lukea jotakin muuta. Olo on ookoo. Sydän lyö, veri kiertää.

Mainokset
Kategoria(t): arki, Onni, rauha, suru. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s