Taivasta näkyy

Olen muuttanut uuteen asuntooni. Muutamat huonekalut ja työpöytä ovat paikoillaan, tilaamani mukava, leveä sänky tulee vasta kymmenen päivän päästä. Sen ajan nukun lattialla patjalla. Kävin ruokakaupassa ja ostin lohturuokaa: pizzaa, tummaa suklaata ja tölkin olutta, jota ei sitten huvittanutkaan juoda. Ei ole mieltä turruttaa kipua, jonka voi kestää.

Vielä on karua: ei verhoja, ei huonekasveja, ei mattoja, oikein mitään pehmeää. Asuntokin on kaupungin keskustassa, vaikka itse asiassa huomaan nyt pitäväni luonnon läheisyydessä asumisesta. Havaitsin sen väliaikaisessa asunnossani, josta oli helppo sujahtaa haistelemaan tuomenkukkia, katselemaan metsän saniaisia, jotka avasivat kierteitään, tutkimaan kalliolla kasvavaa sammalta ja jäkälää, moikata ohikulkeville kissoille, jotka toimittivat asioitaan tärkeinä. Ehkä täältäkin muutan vielä omasta tahdostani: se olisi viides muutto kolmen ja puolen vuoden sisään. Kunpa voisin jo asettua paikoilleni ja juurtua.

Tämä ei ole unelmieni asunto, mutta on huomioitava omien raharesurssien rajallisuus, tarjonta ja se, että halusin väliakaisesta asunnosta pois elämään omaa elämääni. Ehkä on niin, ettei unelmien asuntoa olekaan, on vain koteja, ja asunnosta on tehtävä koti ihan itse. Katselen, kuinka horisontissa tehtaiden savut kohoavat pystysuoraan tyyneen ilmaan. Pääskyset singahtelevat täällä korkealla hyönteisten perässä kuin sapelin sivallukset. Aurinko laskee – havaitsen sen valon sävystä. Aurinko ei tänne paista oikeastaan koskaan suoraan, kaikki ikkunat ovat koilliseen. Onneksi kerros on korkealla, joten valoa riittää.

Mutta niin se on, että kun eroaa ja joutuu ostamaan asunnon, ei ole siinä kunnossa, että voisi tehdä kunnollisia päätöksiä. Omat kriteerini olivat täysin rationaalisia: keskusta, taloyhtiöllä oma tontti, alhainen vastike, suuret remontit tehty, suuri asunto ja paljon tinkimisvaraa. Kyllä kyllä, mutta pitäisi myös kysyä itseltään, miltä asunto tuntuu. Kissa ei tätä ymmärtänyt, kun selitin, vaan suuttui ja syytti minua siitä, ettei hän oppinut koskaan tietämään mitä haluan. Kissa oli kovasti puhunut tämän asunnon puolesta, ja tietyllä tavalla luotin hänen asiantuntemukseensa. Ehkä hänen intonsa takana olikin syyllisyyttä erostamme ja niin kova halu järjestää minun asiani kuntoon, että hän kaikkiaan torjui tunnepohjaiset vastaväitteeni.

Nyt siis muutin, asetuin kodiksi asuntoon, joka ei vielä tunnu aivan kodilta. Luulin, että romahtaisin päästyäni tänne, mutta niin ei tapahtunutkaan. Sen sijaan minusta tuntuu, että ilma katoaa sisältäni kuin vuotavasta jalkapallosta. En ole koskaan elämässäni tuntenut olevani yksinäinen, mutta nyt tuntuu siltä. Olen aika yksin viihtyvää sorttia, enkä ole kokenut yksinoloa rasitteeksi. Nyt tuntuu siltäkin. Tämä on uutta. Ystävienkin vaivaamisessa on rajansa.

Ruokakaupassa kaipasin Kissaa taas akuutin kipeästi. Hänen kanssaan oli ilo olla ostoksilla, hän oli kekseliäs ja taitava ruoanlaittaja. Ihana ihminen. Ja minä työnsin hänet luotani pois, koska olin…minä. Ei kai ihmissuhteita silti ole ennenkään yhden ihmisen voimin tuhottu.

Yritän keksiä Kissasta huonoja puolia, ja joskus onnistunkin. Kukaan ei ole täydellinen, mutta tässä erossa minusta tuntuu siltä, että minä olen rutkasti huonompi ja epätäydellisempi kuin Kissa. Voiko niin olla? Voiko olla, että Kissa, joka ryhtyi kanssani suhteeseen suoraan entisestä avioliitostaan, oli tasapainoinen ja valmis parisuhteeseen? Järki sanoo että ei, mutta oma käsitykseni, tuo kovin positiivinen, sanoo kyllä. Ehkä ymmärrän aikanaan olevani väärässä. Mieluusti ymmärtäisin, millä tavalla olen väärässä.

Kasaan itselleni tehtävälistaa: pimennysverho makkariin, uimahallissa käynti, kuntosalilla käynti, pyöräily…mutta silti tuntuu, että voimani ovat aika lopussa ja mieleni tekisi vain levätä ja murehtia. Tämä väsymys vain saattaa olla sellaista, ettei se lepäämällä parane, eikä murhe mene ohi murehtimalla.

Ja jos Kissa nyt yhtäkkiä pyytäisi minua takaisin, menisinkö? En muuttaisi hänen luokseen, vaan haluaisin olla suhteessa ja piirtää siinä omat rajani, koota oman elämäni alusta asti uudelleen, kuten minun piti tehdä ensimmäisen eroni jälkeen, kunnes Kissa hyömyi elämääni ja pisti palikat sekaisin omalla vastustamattomalla tavallaan.

Tämä suru ei hellitä. Se on muuttunut aktiivisesta tuskasta syviksi huokaisuiksi. Pöydällä on Bruce Fisherin kirja Jälleenrakennus – kun suhteesi päättyy. Sekin jäi ex-vaimosta erottuani kesken, kun Kissa tuli elämääni.

Olisipa tällä kaikella kärsimyksellä jokin tarkoitus. Veisipä se kohti jotakin parempaa ja kauniimpaa.

Mainokset
Kategoria(t): arki, suru. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s