Konkreettisia asioita

Erokriisini alkoi melkein kolmen kuukauden viiveellä. Muutin Kissan luota maaliskuun alussa ostamaan asuntoa nykyisestä kotikaupungistani. Ajoin muuttokuormaa läpi sinertävänvalkoisen kirkkaan talvipäivän, asetuin väliaikaiseen asuntoon, tutkailin asuntoilmoituksia, pohdin, aprikoin ja tein valintani. Ostin asunnon, en täydellisen, mutta siedettävän. Sitten sitä oli pienesti pintaremontoitava. Tein sen itse, työpäivän jälkeen, ja siinä kului kaksi kuukautta. Olisin halunnut ostaa suoraan valmista, asunnon, johon olisin voinut solahtaa suremaan ja rakentamaan elämääni alusta asti uudelleen, mutta sopivia ei ollut tarjolla.

Remontti valmistui ja samaan aikaan Kissa vietti 40-vuotisjuhliaan toisaalla (ja tietenkin pysyin Facebookin avulla kärryillä siitä, että kivaa oli). Romahdin. Siihen asti olin suuntautunut työhön ja seuraavaan remontin välietappiin. Mutta lopulta remontti oli tehty, ja olin samanaikaisesti ulkona Kissan elämästä hänen viettäessään merkkipäiviään. En ole aikuisikänäni itkenyt niin paljon. Koko viime viikko meni univelassa. Huomenna muutan. Mitähän sitten tapahtuu?

Ero on narratiivi, kertomus, jota kumpikin osapuoli kertoo itselleen, ja osaksi toiselleenkin. Kissan kertomus on tietysti erilainen kuin minun. Oma kertomukseni on osittain tässä blogissa. Kumpi kertomus on se oikea? Onko totuutta eron syistä mahdollista edes saada kokonaan selville? Ehkä ei. Itse pyrin näkemään omat heikkouteni ja omat vikani mahdollisimman selkeästi. Oman kelvottomuutensa nähdessään olisi helppoa huijata itseään ja keksiä jokin kivempi selitys, ettei tarvitsisi nähdä itseään peilistä. Mutta ei, nyt en anna itselleni armoa. En tosin kykene enää lukemaan Kissan kirjeitä, ne tekevät liian kipeää. Ehkä juuri kipu olisi silti sitä mitä tarvitsisin, jotta kertomukseni erosta olisi edes jollakin tavalla kasvattava ja parantava.

Sillä olinhan minä itsekäs, ärtyisä ja hankala. Ehkä en rakastanut Kissaa kuten kumppania pitäisi rakastaa. Arvostin, ihailin ja kunnioitin kyllä. Sitten oli sekin, etten halunnut lasta. Minulla on jo yksi, ja pelkäsin joutuvani toistamiseen maksumieheksi. En uskonut, että Kissan suhde minuun kestäisi kymmentä vuotta pitempään, sillä sen verran oli kaksi hänen aikaisempaakin suhdetta kestänyt. Sanoin sen Kissalle jo ennen kuin muutimme yhteen, mutta hän ei sitä tainnut uskoa. Itsekin uskoin, että kyllä tästä vielä isäksi toistamiseen ryhdytään, kunhan vain asiat asettuvat. Mutta eivät ne asettuneet.

Huomioin taas naiset. Onneksi en kaipaa enempää, olisi melko vaarallista ryhtyä suhteeseen nyt.

Ensimmäinen terapia-aika on kesäkuun puolessavälissä. Odotan sitä jo suhteellisen innokkaasti. Jo on aikakin saada tämä pääkoppa/sielu/sydän/ihminen kuntoon.

Mainokset
Kategoria(t): arki, ero, suru. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s