Aika ja sen ankaruus

Päättyneen suhteeni kronologian kirjoittaminen tuntuu työläältä. Mielummin kirjoittaisin juuri tämänhetkisistä tuntemuksistani, mutta niistä myöhemmin.

Kissan kanssa tapasimme joka toinen viikonloppu (joka toinen viikonloppu tyttäreni taas oli luonani yksiössä, joissa eronneet isät tapaavat elää). Eipä silti tunsin oloni hyvin vapaaksi ja kodikkaaksi 23 neliön kopissani, joka kesäisin oli kuin pätsi. Kissa remointoi kotikaupungistaan itselleen taloa, remontti valmistui joulukuussa 2007, ja sitten hän puhua luokseen muuttamisesta. Olisin joutunut lähtemään Helsingistä 300 kilometrin päähän tuntemattomaan kaupunkiin, työpaikka oli Helsingissä, tyttäreni olisi joutunut matkustamaan luokseni liikaa. Sitten päätin vaihtaa työpaikkaa, kenties päästä sitä kautta Kissan kotikaupungissa olevaan toimipisteeseen. Työpaikan vaihtaminen osoittautui virheeksi, ja lähdin sieltä koeajalla pois, ryntäsin Kissan luo, muutin rysäyksellä hänen luokseen ja siirryin hänen yritykseensä töihin. Ja niin minulla oli yhtäkkiä kaikki mistä olin haaveillut: minua rakastava, rakkauden tekoja tekevä nainen, omakotitalo, kaunis koti, kaksi kissaa, ja mukava stressitön oman alani yrittäjähenkinen työ. Eikö tämä ole unelmaa, ajattelin. Ex-vaimoni sanoi minua ihmiseksi, joka putoaa aina jaloilleen. Olin pelkästään blogia kirjoittamalla saanut itselleni sellaisen elämän, josta olin aina haaveillut, ja joka ex-vaimoni kanssa oli ollut mahdotonta saavuttaa.

Mutta tyttäreni vuoksi tunsin syyllisyyttä, kolme ja puoli tai neljä tuntia bussissa suuntaansa on 9-vuotiaalle lapselle pitkä aika.

Niinpä ahdistuin, en löytänyt oikein paikkaani, aloin säästää rahaa omaa asuntoa varten ja naksahdin elämään sitku-elämää. Sitten kun on säästössä sen ja sen verran, sitten kun sitä ja tätä, sitten elän, etsin paikkani tässä kaupungissa, rakennan oman ystäväpiirini. Sitä ei koskaan tapahtunut.

Nyt olen menettänyt tuon kaiken, työpaikkaa lukuunottamatta. En niinkään sure menetettyä kotia tai sen kauneutta, kissoja kyllä ikävöin, mutta ennen kaikkea suren sitä, että omalla rakkaudettomalla käyttäytymiselläni pikku hiljaa murensin Kissan rakkauden minuun. Sen ihanan rakkauden lämmön, jossa oli niin hyvä olla, jonka koin itsestäänselvyydeksi, jonka koin ansaitsevani ihan vain siksi, että mähän nyt vaan oon niin helvetin hyvä jätkä että saan tämän kaiken yrittämättä, vain kirjoittamalla blogia. Parisuhde ja rakkaus vaatii työtä, jota en tehnyt. Miksi? Ehkä en aidosti rakastanut Kissaa, ehkä en jaksanut rakastaa häntä, ehkä (tai ei niin ehkä) minun olisi pitänyt olla sinkkuna avioeroni jälkeen pitkään. Voimaantuneena, iloisena sinkkuna, joka pikku hiljaa parantuisi avioerostaan ja alkaisi olla kypsä parisuhteeseen. Mutta luulin olevani kansanviisautta kypsempi ja välkympi, luulin olevani voimakas ja vahva.

Mutta miten olisin voinut vastustaa naista, joka oli kaikkea sitä, mitä ex-vaimoni ei ollut: käytännöllinen, ihana, älykäs (no sitä ex-vaimonikin kyllä oli, mutta Kissa oli vielä välkympi), varakas, aistillinen, rauhallinen, viisas, ja ennen kaikkea tinkimättömän luotettava ja lojaali? Ja varsinkin seksissä tanssimme samaa tanssia, se oli hyvää, kiihkeää, ihanaa, lempeää, suloista, himokasta. Kissa soi pienimmästäkin kosketuksesta, aivan eri tavalla kuin kukaan ennen häntä. Hän avasi minut, minä avasin hänet.

Ja sellaisen naisen rakkauden sammutin aivan tavallisella arkipäivän tylyydellä, itsekkyydellä, välinpitämättömyydellä ja haluttomuudellani tehdä hänen kanssaan lapsia. Tällä kertaa, tässä erossa, näen omat vikani. Minulta puuttui rakkaus. Kykenin kyllä ottamaan sitä vastaan, janosin sitä, se ravitsi minua, lämmittelin sen hehkussa, mutta mitä annoin itse? En juuri mitään. Minussa ei ollut päässyt kehittymään tilaa ja rauhaa rakastaa, koska avioeron jälkeen olin ollut liian lyhyen aikaa sinkkuna.

Jo silloin, hotellissa aamuyöllä hän sanoi minulle, että oli rakastumassa minuun. Vastasin, että älä rakastu. Olin varmasti liian lempeäkin, koska suostuin tapaamaan hänet toisen kerran (raadollisemmin: siksikin suostuin, että hotellissa emme sekstailleet aivan loppuun asti, koska hän oli vielä naimisissa ja asetti rajat – ihailtava nainen – ja halusin naida häntä ihan normaaliin tapaan seuraavalla tapaamiskerralla, jolloin hänen eronsa oli jo astunut voimaan, kuten tapahtuikin). Ja olihan hän osoittautunut kiehtovaksi naiseksi, ei yhdentekeväksi.

Ja nyt olen tässä, hajalla ja rikki, näen oman huonouteni selvästi. Tästä voi mennä vain eteenpäin, kohti parempaa, kypsempää ihmisyyttä. Onpa vetistelevän ja typerän kuuloista, hölmön-ylevää, mutta kuitenkin totta.

Jokin tietty epämiellyttävyys tässä merkinnässä on, ikään kuin itsesyytökseni ja syyllisyydentuntoni eivät auki kirjoitettuna vaikuttaisi aidoilta. Miksi? Aitoja ne ovat. En tiedä tämän tuntemuksen syytä.

Mainokset
Kategoria(t): iho, keho, kosketus, taustaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s