Informaatiotaistelua ja NATO-myönteinen mielipide

Joskus tapahtuu kuohuttavia asioita, joista haluaa kirjoittaa. Jäsentelen tässä nyt muutamia ajatuksiani enemmän tai vähemmän koherenttiin muotoon.

Nythän on tapahtunut niin, että Venäjän sotajoukot ovat astuneet itsenäisen valtion eli Ukrainan maaperälle Euroopassa ensimmäistä kertaa kylmän sodan jälkeen. Asian ympärille on kehrätty melkoinen sotku perusteluita, tekosyitä, valheita, osatotuuksia ja melkein mitä vain, mikä tekisi asiasta jotenkin ymmärrettävämmän, vähemmän pelottavan ja enemmän hyväksyttävämmän. On inhimillistä yrittää selittää epämiellyttävät asiat parhain päin, mutta totuus ei siitä muutu: Venäjä on syyllistynyt sotilaallisen aggressioon Euroopassa.

Eihän se tietenkään sellaiselta sodalta näytä, jota olemme mustavalkoisista toisen maailmansodan uutiskatsauksista tottuneet näkemään. Kyseessä on raivostuttavan ovela, tehokas ja tuttu peliliike, alueen haltuunotto uhkauksella ja valheellisella kansanäänestyksellä (tulossa).

Tällainen on uusi Venäjä. Se vaikuttaa meihin kaikkiin.

Mahtavatko Suomen poliitikot olla tehtäviensä tasalla ja riittävän valppaina estämään vastaavanlaiset toimet Suomessa? Puolustusvoimat ovat varmasti tehtäviensä tasalla ja hoitavat tehtävänsä niin hyvin kuin se resurssien puitteissa on mahdollista, mutta poliitikkojen kyvystä nähdä ajan merkit ja toimia nopeasti en ole niin varma. Klisee kenraalien varustautumisesta edellisiin sotiin ei pidä paikkaansa, mutta poliitikkojahan ei mikään estä tällaista virhettä tekemästä.

Mielenkiintoista on ollut huomata, miten Ukrainan kriisi on heittänyt poliittisen pelikentän palikat ihan uusiin asentoihin. Erkki Tuomioja on yllättävän jämäkästi asettunut länsimaisen arvomaailman, länsimaisten menettelytapojen ja EU:n puolelle. Puolustusministeri Carl Haglund on hänkin tehnyt hyviä valintoja – turha naureskella sille twiitille kravatista Ukrainan väreissä. Se oli selkeä kannanotto, ja juuri sitä nyt tarvitaan. Suomi kuuluu länteen, ja suomettumisen aika on ohi.

Kokoomus on osoittautunut pettymykseksi, oletettavasti siksi, että monilla puolueessa on tärkeitä intressejä, jotka liittyvät venäläiseen rahaan. Perussuomalaisista muutamat ovat osoittautunut putinistiksi, eli Putinin häikäilemättömän gangsterityylisen yhteiskunnan ymmärtäjiksi.

Menossa on myös tiedotusvälineissä ja somessa kova informaatiovääntö, jossa tasapuolisuuden nimissä saatetaan julkaista mitä ihmeellisintä soopaa, jonka tarkoitus ei niinkään ole tiedottaa, kuin sekoittaa asioita, saada vastaanottaja olemaan valitsematta puoltaan. Mielestäni tämä kriisi tosin on, jossa puolensa on pakko valita. Itse olen valinnut Venäjän toimien tuomitsemisen, länsimaisen arvomaailman ja länsimaisen arvoyhteisön, sillä sinne Suomi kuuluu.

Ja mitä länsimaiseen arvoyhteisöön tulee, niin EU on sellainen, mutta niin on myös NATO. Olen ollut NATO-myönteinen jo kymmenisen vuotta, sen jälkeen kun otin selvää siitä, mitä NATO oikeasti on. Melko tavalla on komposti osunut tuulettimeen aina kun olen asiasta erehtynyt mainitsemaan, joten olen oppinut olemaan hiljaa. Paitsi mitä nyt läimäytin kaapin oven selälleen. Se on helppoa, kun ei kirjoita omalla nimellään. Niin ja muuten, en ole sotilas enkä leiki sellaista viikonloppuisinkaan.

NATOsta puhutaan tiedotusvälineissä liian vähän. Tiedot siitä, mille NATO perustuu, mitä se jäseniltään vaatii, millainen prosessi NATOon liittyminen on ja niin edelleen on vaikeaa saada. Jotta tästä kirjoituksesta ei tulisi liian pitkä, totean vain, että kyseessä ei ole ulkoistettu palkka-armeija, tapa säästää puolustusmenoissa tai varusmiehiä ympäri maailmaa tappelemaan (esim. Puolan, Lützin, Leipzigin ja Narvan maille) lähettävä sotahullu jenkkien käsikassara.

NATOsta voi lukea lisää NATOn verkkosivuilta (FAQ-osio on tässä). Olisikin hyvä, jos sivuista käännettäisiin soveltuvia osia suomeksi. Voisin vaikka itse tarjoutua vapaaehtoiseksi, mutta suomenkieliset julkaistut käännökset olisivat tietysti poliittisesti jo aika voimakas signaali, paitsi jollakin yksityisellä saitilla julkaistuna. Kohulööppejä varmasti saataisiin, ja netin keskustelupalstoille putkahtelisi hassulla suomella kirjoittettua ärtsyä propagandaa. Kenties näkisimme jopa sanan ”fasisti” useammin kuin kerran.

Kategoria(t): mielipide, politiikka | Kommentoi

Muutamia ajatuksia Alppilan koulukohusta

Oli se sanaharkka, eskaloituva tilanne, ratkaisu ja rehtorin reaktio ratkaisuun. Ja niin edelleen. En tiedä asiasta yhtään sen enempää kuin mitä netistä voi saada selville, joten tässä merkinnässä lähinnä metakeskustelen ja kerron omia vaikutelmiani.

Asiassa on rinnakkain monta eri asiaa: koulujen työrauha, toimet työrauhan palauttamiseksi, työsuhteen purkamisen perusteet ja niiden pätevyys tai epäpätevyys ja itse kussakin heräävät tuntemukset sekä yksittäistapauksesta että yleisesti. Juuri tämä viimeinen asia, yksilöiden tunne-elämä, on todennäköisesti tämän sopan paisumisen takana. Tämän tunne-elämän alle sitten hukkuukin jupakan olennaiset seikat: opettajien voimankäyttövaltuudet työrauhan edistäjinä sekä työsuhteen purkamisen oikeutus tässä tapauksessa.

Melkein jokaisella pakinoitsijalla eri julkaisuissa ollut sanansa sanottavana tässä Alppila-jupakassa, mutta ikävä kyllä näiden tuotosten panos keskusteluun on ollut nollatasoa. Kirjoitukset ovat olleet lähinnä kirjoittajan sosiaalista asemointia: ”katsokaa, hymistelen kauniita sanoja, jotta ette luule minua rasistipersuksi” tai ”katsokaa: vaadin ankaraa kuria ja kunnioitusta, jotta ette luule minua vihervasemmistolaiseksi kukkahatuksi”. Suomi on viime vuosina polarisoitunut voimakkaasti, ja tuntuu siltä, että itse kunkin on aina ilmaistava puolensa (yleensä persut-hyväihmiset-akselilla), ennen kuin voi ottaa kantaa mihinkään asiaan. Yleensä se kannanotto sitten jää tekemättä.

Poikkeuksena höttöiseen sanapöhöön Alppila-asiassa on Eero Heinäluoman kolumni, joka on erinomaisen todellisuusperustainen.

Mutta miksi sitten tämä juttu lähti tällä tavalla käsistä? Seuraavassa on omia vaikutelmiani niistä tunnepitoisista voimista, jotka paisuttavat tätä asiaa. Niitä perustellaan tietenkin rationaalisin sanankääntein, mutta se ei muuta vaikutelmaani siitä, että tässä on kyseessä pelkkä pikkusieluisuus. Muutan kantaani, jos sitä vastaan puhuvia tosiasioita ilmaantuu.

Ensinnäkin oppilaan ulos työntänyt opettaja ei ehkä ole olemukseltaan tai mielipiteiltään miellyttänyt rehtoria, joka sitten kettumaisuuttaan päätti kostaa, kun näki tilaisuutensa tulleen. Kenties taustalla on hyväsiskoverkosto, jonka parissa on syntynyt ryhmäajattelua: kaikki kanssamme eri mieltä olevat – silloinkin kun todellisuus on näiden puolella – ovat persuja, joiden uhka tulee torjua, sillä persut ovat natseja ja natsit tappavat ihmisiä.

Voi myös olla, että opettaja itse on ihan perustellusta syystä katsottu vaaratekijäksi, jonkinlaiseksi käveleväksi aikapommiksi. Tähän vain on tällä hetkellä vaikea uskoa, sillä niin pikaistuksissa tehdyltä tuo työsuhteen purku vaikuttaa. Aikapommi pitäisi osata purkaa maltillisesti ja niin, ettei menettelytapaerehdyksiä synny.

Kolmanneksi, ja tämä onkin luullakseni tärkeintä, tapauksen myötä konfliktiin joutui koulujen todellisuus ja Helsingin kaupungin opetusviraston toivekuva siitä, millaisia koulujen tulisi olla. Tämä sattui ikävällä tavalla joidenkin Opetusviraston henkilöiden egoon, sillä he ovat niin samastuneet omaan haavekuvaansa, että todellisuus tuntuu loukkaukselta, sen sijaan että se kalibroisi asianosaisen käsityksiä, niinkuin rationaalisesti toimivan ihmisen aivostossa tapahtuisi. Niinpä sitten nykytietojen perusteella asiallinen voimankäyttö tulkittiin väkivallaksi, sellaisena tietenkin paheksuttavaksi, ja näin saatiin ongelma ratkaistua: kouluissa ei ole ongelmia, eikä häirikköoppilaitakaan, vaan vikaa on pelkästään väkivaltaisessa opettajassa. Ammutaan viestintuoja. Melko stalinistinen asenne.

Koulujen tilanteen tuntevat parhaiten opettajat. Samoin heidän hallussaan on paras mahdollinen tieto siitä, mitä keinoja häiriökäyttäymisen lopettamiseen tarvitaan. Keinothan ovat jatkumo, ne alkavat puhuttelusta ja päättyvät oppilaan fyysiseen kiinnipitämiseen tai työntämiseen. Ongelmat alkavat siitä, jos oppilaat tai opettajat eivät hahmota sitä, mihin asti tämä jatkumo ulottuu. Erityisen tärkeää on opettajan kannalta se, saako hän tukea rehtorilta ja opetusvirastolta, jos ilmenee vakava konflikti.

On myös niin, että häiriökäyttäytyminen  täytyy saada loppumaan tietyssä ajassa, mikä on ollut monelle puhejudoa sekä kodin ja koulun yhteistyötä tyrkyttäneelle kolumnistille vaikea ymmärtää. 10 minuuttia tuloksetonta puhejudoa oppitunnilla varastaa jokaiselta luokan oppilaalta 10 minuuttia oppimisaikaa. Siksi tilanteet on ratkaistava nopeasti.

Otetaan esimerkki toiselta elämänalueelta: jos poliiseilla ei olisi pamppua, he joutuisivat nykyistä paljon useammin tilanteeseen, jossa pamppua tarvitaan. Ja kääntäen: koska poliiseilla on pamppu, sitä tarvitaan sen vuoksi hyvin harvoin. Pampun olemassaolo rajoittaa niiden tilanteiden esiintymistä, joissa sitä tarvitaan.

Siksi myös opettajien oikeus käyttää fyysisiä keinoja häiriökäyttäytymisen lopettamiseen rajoittaa häiriökäyttäytymistä jo olemassaolollaan. Oikeudet vain on  tarkoin määriteltävä riittäviksi, yksiselitteiseksi ja toimiviksi. Voimankäyttö ei ole väkivaltaa. Päinvastoin, voimankäyttö estää väkivallan.

Keskipisteeseen pitäisikin nyt politikoinnin ja egoilun asemesta asettaa opettajat, heidän mielipiteensä, näkemyksensä ja tarpeensa. Sillä myös tulevat väkivaltarikolliset, murhaajat ja psykopaatit käyvät tällä hetkellä peruskoulua.

Kategoria(t): arki, asiat, politiikka | 7 kommenttia

Skarppaamassa

Miten runsaat ovatkaan itsekurin hedelmät!

Olin tässä vähitellen jotenkin laskistunut-pulskistunut, vähintään mentaalisesti. Elämä on kepeää ja soljuu uomassaan sekä henkisesti että rakkaudellisesti että taloudellisesti, ja jollakin tavalla se vähentää mielen ja ruumiin valppautta. Ei tykkää!

No, päätin pari päivää sitten ex tempore, että tässä kuussa on jäätävä tilille säästöön X määrä euroja (normaalisti säästän rahaa tietyn summan aina palkan tullessa, joten tämä oli ekstrasäästöä). Kunnianhimoinen haaste, koska se edellytti, että käytän kolmen päivän ajan 4 euroa päivässä. Se tarkoittaa yksinomaan ruuan ostamista 4 eurolla, ja sillä on saatava kaikki ateriat päytään ja nälkä lähtemään. Kaapissa oli kyllä puurohiutaleita, riisiä ja jäisessä kaapissa tomaatteja, eli aivan tyhjästä en sentään joutunut lounasta ja päivällistä kokoamaan.

Tuosta asettamastani finanssipoliittisesta rajoituksesta seuraa se, että ravitsevuus ja runsaus edellyttää tonnikala-tomaattikastike-riisi-pasta-papu-linjaa, ja erityistä tarkkuutta ja itsekuria ruokakaupassa. Ensimmäinen päivä oli hankala, koska koko ajan teki mieli syödä jotain herkkuja. Seuraavana päivänä olo oli jo aika hyvä, ja tänään on totaalisen loistava olo kaikin puolin.

Olennaista ei kuitenkaan ole syöminen tai ruokavalio, vaan se, että tällainen skarppaaminen leviää asenteena muuallekin elämään. Sain nimittäin töistäni hurjan määrän kehuja, ja tosiaan, olin tehnyt ne samalla intensiivisellä asenteella kuin millä tutkin hintalappuja ja budjetoin ruokamenoja.

Olen taas oma jäntevä itseni, ja jälleen kerran havaitsin sen, että pieni määrä skappauspakkoa tekee ihmiselle hyvää, ainakin niin kauan kuin se on vapaaehtoista.

Sillä säästyneellä rahalla aion ostaa Model Exposta pienen radio-ohjattavan helikopterin, jossa on videokamera lentelyjen kuvaamista varten. Sikäli kun siellä sellaisia myydään.

Kategoria(t): arki, työ | Kommentoi

Mustesuihkari perseilee

Ihania nämä mustesuihkutulostimiin sisäänrakennetut musteiden pakkomyyntitoiminnot. Äsken halusin tulostaa mustavalkoisen dokkarin käyttäen pelkkää mustaa mustetta. Tällaisen asetuksen voi valita, jos haluaa säästää värikasetteja. Tulostin kumminkin KIELTÄYTYI TULOSTAMASTA, koska SYAANI MUSTE ON LOPUSSA!

Tulostin on Lexmark Impact S305. Älkää ostako, vittumainen musteista aiheettomasti kiukutteleva paskaräkkylä.

Kategoria(t): arki, tietotekniikka | 4 kommenttia

Kun poliisi kysyy nimeä (ajatuksia hihamerkkikohusta)

Vuonna 2005 tai 2006 istuskelin siinä neljän-viiden maissa Tampereen rautatieasemalla muistaakseni ykkösraiteen luona odottaen Helsinkiin menevää junaa. Paikalle tallusteli poliisi ja alkoi tentata:

– Mikä sun nimi on?

– Mihin sä sitä tietoa tarttet?

– No virkatehtävään!

Minusta se oli aivan hyvä syy, joten sanoin poliisille nimeni. Selvästikään en ollut se, jota hän parinsa kanssa etsi, koska he siirtyivät muualle ja alkoivat jututtaa VR:n henkilökuntaa.

Kuten poliisin kysymykseen sinkauttamastani vastauksesta saattaa päätellä, ei ollut kovin mukavaa joutua tuolla tavalla tekemään tiliä identiteetistään (varsinkin kun olen niin tavallisen näköinen kuin olla voi), mutta poliisilla on usein hyvä syy tiedustella kansalaisen henkilöllisyyttä. Esimerkiksi juuri virkatehtävä.

Siksi en jaksa tuntea sympatiaa niitä ulkomaalaisia kohtaan, jotka valittavat, että poliisi kyselee henkkareita. Tiedän, että se on ärsyttävää, mutta poliisin tehtävä on mm. ottaa kiinni maassa laittomasti oleskelevat henkilöt. Ja kun on niin, että Suomen kansalainen ei voi oleskella Suomessa laittomasti, mutta ulkomaalainen voi, on täysin rationaalista, että poliisi kyselee ainakin joiltakin ulkomaalaisryhmien edustajilta henkilöllisyystodistusta. Puhallutetaanhan sitä autoilijoitakin ratsioissa. Täten en oikein jaksa taputtaa ulkomaalaisvaltuutetun nillitykselle näistä poliisin toimista. Ehkä poliisi voisi toimia kohteliaammin, mutta henkkareiden kyselyä ei saisi silti lopettaa–muutenhan voitaisiin autoilijoidenkin puhallutukset lopettaa sillä verukkeella, että pelkkä autoilijuus ei ole hyvä syy epäillä ketään rattijuoppoudesta.

Tätä asiaa yritti satirisoida perussuomalaisten kansanedustajan avustaja Helena Eronen, mutta asia meni monella tavalla mynkään. Ensinnäkään Erosen kirjoituksen satiiri ei ollut riittävän terävää. Se ei ollut yhtä taitava ja hiottu kuin Jonathan Swiftin vuonna 1729 kirjoittama pamfletti Vaatimaton ehdotus (A Modest Proposal), jossa Swift argumentoi, että nälänhädästä kärsivien irlantilaisten olisi myytävä lapsensa rikkaiden ruuaksi, sillä näin köyhät saivat rahaa, ja rikkaat herkullista ja ravitsevaa ruokaa. Vauvat esimerkiksi olisivat maukkaita paahdettuina tai padassa valmistettuna. Taitavasti rakennetulla, asiallisen oloisella kirjoituksellaan Swift pilkkasi mm. kansalaisten asenteita köyhiä kohtaan. Englanninkielisessä maailmassa A Modest Proposal on klassikko.

Kirjoitukseen tarttui Turun Sanomat, joka tahallisesti väärinymmärsi Erosen kirjoituksen, ja väänsi siitä jutun, johon siroteltiin natsivihjauksia sekä maininta Hirvisaaren saamasta tuomiosta kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. En voi millään uskoa, että toimittaja, eli sanankäytön ammattilainen, ei tajua satiiria, vaikka se olisikin kömpelösti kirjoitettu. Ei, kohujuttu oli pakko kirjoittaa, koska houkutusta ei voinut vastustaa. Sen myötä älyllinen rehellisyys nakattiin tienposkeen mätänemään, vaikka voisi luulla, että se on toimittajan työssä tärkeää.

Jossakin vaiheessa, joko ennen TS:n juttua tai sen jälkeen, Uuden Suomen blogipalvelu, tuo älämölön, roiskaisujen, ja luettavuudeltaan huonohkojen fonttien tyyssija, sensuroi Erosen kirjoituksen. Sen seurauksena kukaan ei hetkeen päässyt tarkistamaan, mitä kirjoituksessa oikein sanottiin.

Kunnon kohu oli valmis, koska primaarilähteeseen (eli Erosen kirjoitukseen) ei ollut helppoa pääsyä, tai ehkä taivastelijoille ei primaarilähteisiin tutustumisella ole niin väliäkään.

Koko jupakassa minua suututtaa eniten se, että Suomesta on tulossa maailman johtava tosikkola, jossa mikä tahansa satiirin yritelmäkin otetaan autistis-mekanistisen tarkoitushakuisesti tahallaan tosissaan ja nostatetaan siitä kohu. Eikö riitä, että sanoittaisiin ”paska läppä, hio sitä vielä, koska satiiri on vaikea laji”? Tosikkomainen hurskastelu eli jeesustelu saa aikaan vain kielenkäytön kaventumista sekä tylsyttää kansalaisten kykyä ja varsinkin uskallusta tuottaa moniulotteisia yhteiskunnallisesti kantaaottavia tekstejä. Meillähän on sitäpaitsi likainen historia, mitä itsesensuuriin tulee. Vapaassa yhteiskunnassa sanan säilä saa heilua kunnolla, ja ylilyöntejä pilkataan samalla mitalla, eikä niitä kauhistella autistisen tosikkomaisesti. Takkirauta-blogissa tätä ilmiötä pidetään yhtenä anarkotyrannian ilmentymänä, enkä voi väittää olevani asiasta täysin eri mieltä. Suosittelen tutustumaan tuohon anarkotyrannian käsitteeseen.

Kategoria(t): arki, blogistan, mielipide | Kommentoi

Tammikuun päättyessä

Tänä vuonna kevättalvinen mieli on tullut hätkähdyttävän aikaisin. Hanget, niiden kirkkaus.

Kategoria(t): arki | Kommentoi

Nyt

Tänä vuonna kevättalvinen mieli on tullut hätkähdyttävän aikaisin. Hanget, niiden kirkkaus.

| Kommentoi